Let's see how far you can get

En voi väittää kovasti nauttineeni Kutassa shoppailusta, vaikka se olikin omalla tavallaan kiinnostavaa. Ensimmäinen ongelma oli keskustaan pääseminen. Yritimme viittoilla itsellemme taksia, kun kohdallemme pysähtyi joukkoliikenteestä vastaava minibussi. Ajattelimme kokeilla silläkin matkustamista, mikä ei välttämättä ollut niitä nerokkaimpia ideoita. LonelyPlanetin mukaan ne ovat “dirt cheap”, mutta Kutan keskustassa bussikuski yritti saada meidän maksamaan 100 000 rupian ryöstöhintaa. Neuvottelimme hinnan 20 000 rupiaan (n. 2 dollaria), mikä oli sekin enemmän kuin taksimatkan hinta. Luultavasti maksoimme ainakin 10-kertaisen hinnan, mutta eihän tuollainen meidän budjetissamme juuri tunnu. Made’s Warungissa nautitun aamiaisen jälkeen tarkoituksena oli ostaa Vilille kengät, mutta lopulta päädyimmekin ostamaan minulle varrettomat Converse-kopiot. Jo ensimmäisestä kenkäputiikista mukaamme tarttui paikallinen mies, joka otti asiakseen toimia meidän henkilökohtaisena assistenttinamme. Hän ohjasi meidät kojusta toiseen ja jopa nouti yhdet kengät näytille, kun kyllästyimme kiertelemään ja istuimme hetkeksi alas. Viimeisenä vetonaan hän komensi meidät skootterinsa selkään ja ajoi meidät vielä yhteen viimeiseen kenkäkauppaan. Valitettavasti Vilin haluamista kengistä ei ollut missään oikeaa kokoa, joten ne jäivät ostamatta. Sen sijaan Vili tinki minulle Converset puoleen hintaan, annoimme avustajallemme tippiä ja nappasimme taksin takaisin hotellille kirjautuaksemme ulos. Sinne meille soitettiin toinen taksi, joka ajoi meidät Ubudiin. Taksikuskit vaikuttavat hyvin innostuneilta ajelemaan pitkää matkaa, kyselevät meidän tulevien päivien suunnitelmiamme ja haluavat aina saada itse ajaa meidät mm. lentokentälle keskiviikkona.

Ubudin hotelli Puri Manik on enemmän minun mieleeni kuin Pondok Sari. Heti saavuttuamme meille tuotiin vastapuristettua appelsiinimehua, palvelu on ystävällisempää, hinta halvempi ja aamiainen ilmainen. Meidän huoneemme on tunnelmallinen ja meillä on valtava sänky ihanalla prinsessakatoksella. Toisaalta on sanottava, että vessa lakkasi vetämästä heti ensimmäisenä iltana, kylpyammetta ei saa täytettyä ja tv ei toimi. Mitäs pienistä.

Ubud on ihana. Se ei ole yhtä hektinen kuin Kuta, kaduilla saa kävellä suhteellisen rauhassa eikä kukaan yritä pakkomyydä meille mitään laitonta. Onhan täälläkin turisteja tietysti, mutta jatkuvasti ryyppäävät backpackerit puuttuvat. Baarit ovat enemmänkin hengailupaikkoja kuin monikerroksisia diskohelvettejä. Ravintoloiden takapihojen terassit ovat viehättäviä ja joiltakin on näkymä riisipelloille. Eilen ehdimme käydä Sacred Monkey Forest Sanctuaryssa, jossa apinat olivat vähemmän hyökkääviä ja jonka temppelitkin olivat upeita. Myöhäiseksi lounaaksi söin todella hyvää tofucurrya, jonka jälkeen kävelimme ympäriinsä ja istuimme ravintoloissa drinkeillä. Illaksi löysimme pienen Boom boom -baarin, jossa soi live-reggaeta. Baarimikot (joilla kaikilla oli jostain hämärästä syystä vaaleiksi värjätyt hiukset) heittelivät pulloja ja laseja ja muutenkin viihdyttivät meitä. Jätimme etikettiin nähden hävyttömän paljon tippiä ja saatamme palata sinne tänäänkin kuuntelemaan bluesia.

Seuraava askel olisi ilmeisesti vuokrata skootteri päiväksi ja lähteä tutkiskelemaan Ubudin ympäristöä. Siitä tulee erikoista…

Pauliina

Balilla viimein! Ensivaikutelma oli kaoottinen, mutta Aasia usein on. Yleisesti ottaen Aasia tuoksuu, kuulostaa ja näyttää aivan omanlaiseltaan. Todella paljon jää pakostakin kertomatta, mutta yritän parhaani ja laitan kuvia myöhemmin paremmalla nettiyhteydellä. Täytyy myöntää uuteen maahan saapumisen saavan minusta aina esiin sen pienen ja pelästyneen puolen, mutta ainakin tällä kertaa olen sopeutunut nopeasti.

Lento Darwinista kesti parisen tuntia. Balin lentokentältä (joka nimestään huolimatta ei sijaitse lähelläkään Denpasaria) ostimme itsellemme 30 päivän viisumit, jotka oli maksettava käteisellä, tasarahalla ja nimenomaan seteleillä. Valuutaksi kelpuutettiinkin sitten vähän mitä tahansa, me olimme varmuuden vuoksi vaihtaneet itsellemme yhteensä 50 USA:n dollaria. Lentokoneessa täytettävään tulli-lipukkeeseen olimme merkinneet kantavamme mukanamme ruokaa ja huumeita/aseita/teräviä esineitä (= minun pieni Sveitsin armeijan linkkuveitseni), mutta tullivirkailija tuskin vilkaisikaan meidän papereitamme ja huitaisi meidät läpi. Aika rentoa menoa maassa, jossa huumeiden salakuljetuksesta rangaistuksena on kuolemantuomio. Muutenkin pääsimme poistumaan lentokentältä ilman mitään häsläystä, mikä luultavasti johtui myöhäisestä ajankohdasta. Yleensä ongelmana ovat mm. miehet, jotka nappaavat matkatavarat, kantavat ne ulos ja vaativat niistä jonkinlaista panttia ennen kuin antavat ne takaisin. (Mitään tuollaista ei tietenkään ole pakko maksaa.) Lentokentän ulkopuolella meidät piiritti mieslauma tarjoten kuljetusta hotellillemme. Taksikuskeilla on tuossa vaiheessa tapana ottaa mitään ymmärtämättömiltä turisteilta jopa viisinkertaista hintaa, mutta me onneksi tiesimme paremmin ja jonotimme luotettavan taksiyhtiön tiskille. Matka Kutaan maksoi 50 000 rupiaa (n. 5 audia). Saimme samantien käsityksen paikallisesta järkyttävän kapeilla kaduilla ja kujilla puikkelehtivasta liikenteestä, joka menee suurin piirtein näin:
- kaikki kulkevat skoottereilla ja niillä on aivan asiallista kuljettaa pieniä lapsia, jotka esim. Suomessa istuisivat vielä rattaissa
- olemassaolostaan on syytä ilmoittaa jatkuvalla tööttäilyllä
- aina on tilaa ja tarpeeksi näkyvyyttä ohittaa, tarvittaessa vastaantulija väistää
- kenenkään ei tietenkään tarvitse väistää, ei edes toisen kaistan yli käännyttäessä
- vasemmanpuoleinen liikenne, kaistat, sulkuviivat ym. ovat ylipäätään vain suosituksia ja ajaa/ohittaa/kääntyä saa missä tykkää

Pondok Sari -hotelli on halpa ja suhteellisen viihtyisä, mutta pahasti syrjässä Kutan keskustassa. Heti sinne päästyämme lähdimme harhailemaan pieniä sokkeloisia kujia pitkin ja meille neuvottiin tietä useaan otteeseen välttävällä englannilla. Onnistuimme kävelemään keskustaan, jossa ihmiset alkoivat päällekäyviksi. Se on minusta ahdistavaa, mutta siltä ei täällä voi välttyä. Joka ainoa taksi yritti saada meitä kyytiin tööttäilemällä, ihmiset halusivat vuokrata meille skoottereita ja myydä kaikkea aina kannabiksesta kokaiiniin, sieniin ja viagraan. “Motorbike? Motorbike? No? Mushrooms?” Että selvä… Pysähdyimme ensimmäiselle löytämällemme terassille muutamille rauhoittaville. Olut on täällä paikasta riippuen hyvinkin halpaa enkä voi valittaa cocktailienkaan hinnoista. (Alkoholi ei silti ole se halvin puoli Balista, kun annoksen paikallista ruokaa voi saada muutamalla dollarilla ja aski tupakkaakin maksaa alle dollarin.) Jonkin kumman sattuman kautta törmäsimme heti Sebastianiin ja Tomiin, joiden kanssa vaihdoimme viimeisimpiä kuulumisia ja suuntasimme sitten Sebastianin ohjaamina läheiseen yökerhoon. Aivan liian kovalla oleva musiikki oli tietysti huonoa ja pikkuhiljaa aloin ärsyyntyä myös ihmisten seassa kierteleviin tarjoilijoihin, jotka jatkuvasti tarjoutuivat hakemaan meille lisää juotavaa. Pojat feidasivat meidät aika nopeasti ja otimme itsekin taksin kotiin. Lyhyillä matkoilla taksit eivät maksa juuri mitään, pääsemme keskustasta hotellille 1-2 dollarilla. Matka saattaa tosin kestää jonkin aikaa, sillä tässä liikenteessä keskinopeus jää siihen 20-30 kilometriin tunnissa.

Tänään hurautimme heti aamusta taksilla keskustaan aamiaiselle, jonka jälkeen kiertelimme hieman ja kävelimme rantaan, vaikkemme lopulta jaksaneetkaan jäädä tinkimään rantatuolien hinnoista. Iltapäivästä kävimme n. 15 kilometrin päässä olevalla temppelillä Ulu Vatussa. 3 000 rupian pääsymaksua vastaan saimme myös kietaista vyötäröillemme violetit sarongit, joita temppelialueella vierailu vaati. Se varsinainen temppeli-osuus ei oikein vaikuttanut, mutta sieltä mereen putoavat kallionjyrkänteet kylläkin. Muodostin viha-rakkaus -suhteen alueella asusteleviin apinoihin, jotka olivat toisaalta suloisia ja toisaalta taas hyvin röyhkeitä vieden surutta turisteilta silmälaseja ja muuta irtotavaraa. Yksi hyppäsi vaativasti kiinni minunkin paitani etumukseen ja Vili joutui hätistelemään sen pois. Meitä parkkipaikalla odottanut taksikuski vei meidän näköalareittiä pitkin takaisin Kutaan ja pysähdyimme Jimbaranissa katsomassa rantaa, jossa kuskin mukaan oli kuvattu joku Julia Robertsin tähdittämä elokuva(?). Illalla kävimme syömässä Warung Murah -ravintolassa. Saimme molempien pääruoat (kokonaisena paistetut kalat riisin kanssa), lasin valkoviiniä, oluen ja jälkiruoaksi banaaniohukaiset yhteensä hieman yli 10 dollarilla. Iltaa istuimme Viaipi -nimisessä baarissa, jonka toisen kerroksen terassilta pystyi katselemaan alapuolella kulkevia ihmisiä. Viaipin kohdeyleisönä olivat selkeästi parit ja se olikin romanttisin baari ikinä olematta kuitenkaan liian hempeä tai pliisu. Tumma sisustus, kynttilöitä ja livebändi soittamassa rock-balladeja. Tykkäsin!

Huomenna vietämme viimeiset hetket Kutassa shoppaillen/tinkien kaikissa pienissä kojuissa ja suuntaamme sitten sisämaahan Ubudiin.

Pauliina