Tagged: Purkki.

Reissaa niin kuin et huomist ei ois

Asiat ovat edenneet kovaa vauhtia. Meillä oli onnea auton myymisen kanssa, koska ensimmäinen sitä katsomaan tullut pariskunta halusi ostaa sen. Kiivaan hintaneuvottelun päätteeksi Purkki siirtyi uusille saksalaisille omistajilleen 3000 dollarilla. Se oli 500 dollaria vähemmän kuin pyysimme, mutta Purkin myynti-ilmoitus ei ollut herättänyt valtavaa vastaustulvaa tai kyselyitä ja aikamme Australiassa alkaa käydä vähiin. Olen kahden viikon päästä Suomessa! Loppujen lopuksi auton myyminen kesti siis viisi päivää, ei paha lainkaan. Minulle stressaavinta oli kaikki toissijainen säätäminen, lähinnä auton tyhjennys ja siellä sikin sokin olleiden tavaroiden ahtaminen takaisin rinkkaan, mutta selvisin siitäkin. Saksalaiset kävivät tutkimassa ja koeajamassa Purkin tiistai-iltana, eilen kirjoitimme paperit kuntoon ja saimme paksun tukon käteistä. Hostellin löytäminen oli taas vaihtelun vuoksi haastavaa, koska lähes kaikki olivat täyteen varattuja emmekä tietenkään olleet huolehtineet asiasta etukäteen. Me emme koskaan opi! Päädyimme Frogshollow Backpackersiin, joka saisi minun puolestani sijaita lähempänä keskustaa ja jossa joudumme maksamaan 80 dollaria kahden hengen huoneesta yöltä. Purkin huristettua pois näköpiiristä heitimme vain nopeasti tavaramme hostellille säilytykseen ja painuimme suorinta tietä Flight Centeriin kyselemään lentoja Balille. Saimme lennot Densapariin suhteellisen edullisesti, menopaluun hinnaksi tuli vain 392 dollaria per pää. Lauantaina Bali kutsuu ja tapaamme siellä myös Sebastianin, Chrisin ja Tomin! Sebastian on ollut siellä jo hyvän aikaa, Chris ja Tom lentävät huomenna. Meillä ei ole aikaa kovin pitkään Indonesia-vierailuun, sillä paluulentomme Darwiniin lähtee myöhään keskiviikkoiltana ja seuraavana yönä lennämme Sydneyyn viettämään viimeisiä hetkiämme Australiassa. Tuntuu omituiselta lähteä lomalle tästä backpacker-elämästä, mutta tietyllä tavalla minä olen sen kyllä ansainnut.

Huomenna on tiedossa kaikenlaista asioiden järjestelyä taas. Pitäisi varata hostelli Balilta, vaihtaa rahaa, lähettää ehkä joitakin talvivaatteita edeltä Sydneyyn ja mitä vielä. Tämä sirkus ei sitten rauhoittunutkaan auton myymisen jälkeen!

Pauliina

12:15 pm, by matkalaulu  Comments

Kiusaajien kiusaaja

Darwin on viihtyisä ja trooppinen. Rakastan näitä 30-asteen kesähelteitä, lämpimiä öitä ja keskustan kiireisiä katuja, joiden varsilla on terasseja ja kahviloita. Viikonloppuna pyörähdimme Mitchell Streetin Shennanigan’s-baarissa juomassa halpoja kannullisia siideriä ja eilen kävimme Mindil Beach Sunset Marketilla, jossa oli kaikennäköisten kojujen lisäksi musiikkiesityksiä ja tulishow. Markkinat todellakin vetoavat minuun! Ilmaista nettiä olemme onnistuneet käyttämään territorion kirjastossa sekä Roma Bar -kahvilassa, josta saa maailman parhaita jääkahveja. Mmm.

Harmiksemme asumme 10 km päässä keskustasta ja (ilmaisen) parkkipaikan löytäminen täältä tuottaa hankaluuksia. Pojat yrittivät aamulla napata maksuttoman bussin caravanparkin lähistöltä Casinolle, mutta bussikuski totesi heidän olevan alipukeutuneita hihattomissa paidoissaan ja käännytti heidät bussin ovelta. En olisi uskonut, että kukaan voi koskaan olla alipukeutunut kulkemaan linja-autolla, vaikka se sitten olisikin nimenomaisesti Casinolle menevä bussi. Caravanpark sinällään menettelee ja on suht rauhallinen. Telttamme ovat palmujen alla ja öisin palmuissa kiipeilee kummituseläimiä. (Okei, kummituseläimiä ei ehkä ole kuin jossain Aasiassa, mutta “kummituseläin” on sanana tosi suloinen enkä ole osannut tarkemmin tunnistaa ko. eläintä. Ideoita?)

Auton myyminen ei ole oikein edistynyt. Stressitasoa ei todellakaan laske se, että kaikilla Australian puolitutuilla tuntuu olevan jonkinlainen mielipide asiasta. Olemme laittaneet ilmoituksen Gumtree-nettisivustolle ja jakaneet myynti-ilmoituksia eri hostellien ilmoitustauluille. Lähinnä yhteydenotot ovat olleet huijareilta, jotka lähettävät tekstiviestejä joidenkin viestipalveluiden kautta pyytäen ottamaan yhteyttä sähköpostitse. Vastaukset sähköposteihin ovat olleet seuraavanlaisia (viimeiselle vastailin ihan kiusallani kokeillakseni, miten pitkälle saan sen keskustelun vietyä):

Hello,
Thanks for getting back to me, so sorry that i couldn’t call you due to the nature of my work as a Sailor, the best way to get a hold of me is through this email, What is your asking price for this vehicle because i am getting this car for my father in law, . You can get back to me with more pictures of the car. I will be handling the pick up of this merchandise through a legitimate shipping agent that has their headquarter situated in Malaysia and the Pick up agent will handle all necessary document needed to get the car shipped down to Malaysia including the transfer of ownership, all they will require of you is your signature. The pick up will be arranged right after the payment has been made to your account and the only way i can make the payment for quick sale is through PayPal because they will ensure a safe transaction for us and they will also arrange the pick up agent that will pick the car from you after the payment.
Lisa

Hello,
Thanks for the quick response, there is no doubt about it, i like the vehicle and ready for the immediate purchase… have actually tried to get this vehicle here earlier from here but most of the ones I got either have one huge mechanical fault or the other and some have even had accidents in the past while some are extremely exorbitant.I am pleased with your price but I want you to get back to me with  pictures and all dents on the vehicle if there are any because i am not local. advice soon as I’m at sea at the moment as a marine engineer due to the nature of my work, phone calls making and visiting of website are restricted but i squeezed out time to check this advert and send you an email regarding it and could not come over to check it out,but no worries as i am willing to handle the pick up of this vehicle through a legitimate shipping agent that has their headquarter situated in Malaysia, it will be picked up after payment,i will need you to give me your paypal email address and the price so i can make the payments asap for the car and pls if you don’t have paypal account yet, it is very easy to set up, go to www.paypal.com.au and get it set up, after you have set it up i will only need the e-mail address you use for registration with paypal so as to put the money through. I’d like to know certain things too…
I’m sorry, just want to be sure about the sale before i proceed
Due Regard
Tai

Thank you for your quick response
I believe you must have had some buyer’s interested in buying the vehicle and i think the best way to outbid them is by giving you additional sum to your asking price on your ad, But to start with i won’t be available to come over to inspect the vehicle my self due to where i am presently but have got a pick-up agent that will be contacting you on where and when the pick-up will take place after have completed the payment transaction with you, Can you please tell me a little bit more about the present mechanical condition of the vehicle and how often do you service it and the history? i will wait your response then i can proceed with the payment immediately
Aron

Good to hear from you again
Thank you for this sufficient details, In regards to the Vehicle am very much interested in buying it right now so you don’t have to look around for any other buyer again. I’m actually buying it for my old parents at home ( Tasmania ) But before i send it to them i have to make sure the Vehicle is in a good condition . I hope you understand my point that there is no way i come to inspect the car my self as have said earlier besides the Vehicle will be picked up and transported to Tasmania where my Parents stays, So whatever you tell me about the good and the bad aspect of the Vehicle is what i will believe and also inform the Pick-up agent that will be coming over to pick the Vehicle. After have completed the payment the agent will contact you about where and when the pick up will take place and they will also be of assistance concerning the change of ownership when they come there. but before i proceed with the Payment is there is any problem which you’re yet to mention that i should know , please let me know now meanwhile can you please please REMOVE the add online now till we complete the transaction and please send me your PayPal email and i will make with the Payment right now
Aron

Darwinin automarkkinat voisi siis lyhyesti tiivistää siten, että kaikki ostajat ovat merimiehiä/meri-insinöörejä/muuten vain tavoittamattomissa ja haluavat ostaa auton sitä näkemättä appiukolleen/pojalleen/vanhemmilleen, maksaa siitä netissä ja lähettää sen sitten Malesiaan/Tasmaniaan/minne lie jonkin pätevän välitysfirman avulla. Että näin… Huomenna ensimmäinen oikea potentiaalinen ostaja tahtoo jopa nähdä Purkin! Kyseessä on niin huonosti englantia puhuva saksalainen, että jouduimme käyttämään Chrisiä tulkkina.

Pauliina

07:10 am, by matkalaulu  Comments

We’re half way there, living on a prayer

Kaikki tämän postauksen kuvat ovat ajalta ennen roadtripiä, tarkemmin Broomesta, Point Samsonista ja Onslow’sta. Roadtrip-kuvia en ole saanut vielä koneelle, mutta postaan niitä joskus lähitulevaisuudessa.

Roadtrip day 5 (continues)
Port Augustan mekaanikko soitteli Purkin kunnosta pitkin päivää. Lopulta korjattavia asioita olivat jarrupalat ja -satulat, toinen etuvalo sekä molempien eturenkaiden laakerit. Ei ollut herra mekaanikko kovin vaikuttunut meidän tee-se-itse -kyvyistämme. Jo kertaalleen tien päällä ensiapuna korjatun laakerin uudelleen vaihtaminen lisäsi loppusummaan 120 dollaria. Purkki oli viimein hyvissä voimissa ja noudettavissa neljän jälkeen 636 dollarin lunnaita vastaan. Sitä ennen olimme etsineet itsellemme yöpaikaksi hotelli Flindersin, josta saimme viiden hengen huoneen omalla vessalla, suihkulla ja jääkaapilla yhteensä 100 dollarilla. Ei huonompi hinta lainkaan ja tuo yhden yö lepo lämpimässä sängyssä tuli todella tarpeeseen. Illalla ostimme eloonjäämisemme kunniaksi pullollisen Woodstock-bourbonia sekä Coca-Colaa.

Roadtrip day 6
Matka jatkui Port Augustasta aina Darwiniin asti ulottuvaa Stuart Highwayta pitkin Coober Pedyyn, joka on tunnettu maailmanloppuelokuvien lisäksi opaaleistaan. Se oli riemastuttavalla tavalla rumin ja karuin kaupunki, jossa olen ehkä ikinä vieraillut. Suuri osa Coober Pedystä (kodit, ravintolat, hostelli, kirkot) on rakennettu maan alle äärimmäisistä lämpitiloista johtuen. Paikan hengen mukaisesti mekin valitsimme yöpymispaikaksemme underground-leirintäalueen Riba’sin (15 dollaria per pää) ja pystytimme telttamme maanalaiseen sokkeloon, jossa oli huomattavasti ulkoilmaa lämpimämpi. Enpä ole ennen nukkunut niin omituisessa paikassa, melkoinen kokemus sekin. Illalla ehdimme vielä kipaista katsomassa ruokintaa kenguruiden orpokodissa, jossa asusteli neljä vanhempaa ja yksi nuori kenguru sekä aivan pikkuruinen wallabi. Raukat olivat orpoutuneet autokolareissa tai aboriginaalien kengurunmetsästyksen seurauksena. Yksi vanhemmista kenguruista oli oppinut liiankin hyvin ihmisten tavoille ja vietti aikaansa mieluiten lämmittimen tai television ääressä, söi pitsaa ja rakasti hyviä punaviinejä.

Roadtrip day 7
Viimein, seitsemäntenä päivänä, pääsimme Ulurulle. Olimme perillä vasta neljän aikoihin pitkästä ajomatkasta johtuen, joten emme ehtineet kuin ostaa liput Uluru-Kata Tjuta -kansallispuistoon (25 dollaria per henkilö), vierailla culture centerissä tutustumassa kevyesti paikalliseen aboriginaalikulttuuriin, kiertää Ulurun ympäri autolla sekä ihailla auringonlaskua näköalapaikalta. Ensivaikutelma Ulurusta oli hieman yllättävä. Se ei olekaan se kaikissa kuvissa ja postikorteissa esiintyvä sileä punainen möykky, vaan lähempi tarkastelu paljastaa hirveän määrän erilaisia värejä, halkeamia, rakoja ja koloja. Auringonlaskulta olisin odottanut hieman enemmän. Uluru muuttui punaisemmaksi kyllä, mutta minun odotukseni taisivat olla liian korkealla. Tom sai meidät kaikki nauramaan alkamalla järjestyksenvalvojaksi ja ohjaamalla ihmisiä pois tieltä, jotta pystyimme ottamaan kuvia itsestämme Ulurun edustalla. “Would you move a bit so that we could take a picture? …Just a little bit moving.” Yövyimme 45 km päässä levähdyspaikalla, koska Ulurun lähettyvillä kaikki majoitusvaihtoehdot olivat meidän budjetillemme liikaa. Kerrankin telttailu oli sallittua ja pojat kyhäsivät meille valtavan nuotion pitämään kylmyyden loitolla.

Roadtrip day 8
Heräsimme puoli seitsemältä hyiseen aamuun, sulloimme tavaramme autoon ja huristimme takaisin Ulurulle katsomaan auringonnousua. Värit eivät olleet yhtä räväkät kuin illalla, mutta Ulurun ympärille kerääntynyt sumu oli jännittävää. Auringonnousun jälkeen Chris ja Tom tahtoivat kiivetä Ulurulle, minä ja Vili päätimme jäädä maanpinnalle nauttimaan rauhassa kahvia ja aamiaista. Pojat olivat äärimmäisen tyytyväisiä retkeensä, mutta paikalliset aboriginaalit pitävät Ulurua hyvin pyhänä ja vastustavat sen päälle kiipeämistä. Millä oikeudella minä loukkaisin 30 000 vanhaa ja edelleen elossa olevaa kulttuuria kiipeilemällä sen pyhillä paikoilla? Korvasimme kiipeämisen osallistumalla ilmaiselle puistonvartijan opastamalle Mala-kävelylle, jossa kuulimme Ulurun geologiasta, kansallispuiston historiasta ja nykyisyydestä sekä paikallisten aboriginaalien perimätietona kulkevista tavoista, taruista ja laeista. Kävely kulki erilaisten kalliomuodostumien ja luolamaalausten ohi päättyen Kantju Gorgen pohjalle muodostuneelle lammelle. Teimme yhdessä poikien kanssa vielä toisen lyhyen Kinuya-kävelyn, joka sekin oli hieno. Parkkipaikalle päästyämme meidät hämmensi vastaan hölkkäävä dingo. Ulurulta ajoimme Kata Tjutalle, joka ei ollenkaan vetänyt vertoja Ulurulle, vaikka valtavia kiviä oli enemmän ja yksi niistä oli Ulurua korkeampikin. Olisin tahtonut tietää enemmän (tai edes jotakin) Kata Tjutan merkityksestä aboriginaaleille, mutta se on niin pyhä paikka, ettei siitä ole lupa puhua sanaakaan ulkopuolisille. Kävelimme Walpa Gorgen päästä päähän, jonka jälkeen jatkoimme ajamista pohjoiseen kohti Kings Canyonia. Matkalla säikäytin hereille takapenkillä nukkuvat pojat innostuessani tien vieressä seisoskelevasta villistä kamelista. Nyt on tuo kameli-myyttikin todistettu paikkansa pitäväksi. Ajoimme melkein Kings Canyonille asti ja leiriydyimme taas levähdyspaikalle aivan Kings Creek Stationin lähelle 35 km päähän kanjonista. Tapojemme mukaan oli taas sytytettävä nuotio, johon pojat raahasivat kokonaisia kuivia puskia polttopuiksi. Parkkipaikan liepeillä asustelevat hiiret yrittivät varastaa meiltä ruokaa ja kuljettelivat edestakaisin nuudelipakettien tyhjiä maustepusseja.

Roadtrip day 9
Aivan alkuperäisen suunnitelmamme mukaan meidän olisi pitänyt saapua perille Darwiniin yhdeksäntenä päivänä, joten jonkin verran on selvästi tullut viivytyksiä ja mutkia matkaan… Päivän ohjelmana oli siis Darwinin sijasta Kings Canyon, jonka ympäri kulkevan kuuden kilometrin mittaisen kävelyreitin vaelsimme läpi. Päivä oli hyvin lämmin ja maisemat upeita. Oli jyrkkää vuorenseinämää, valtavia irronneita lohkareita ja lukemattomia hiekkakivikumpuja. Puolessa välissä matkaa laskeuduimme kanjonin pohjalle Garden of Edeniin, jossa virtasi puro ja kasvoi hämmästyttävät määrät kasvillisuutta. Eniten minua ilahduttivat hölmön näköisen töyhtöpäiset linnut, jotka kipittivät kallioita pitkin ja tulivat aivan meidän lähellemme kököttämään. Kings Canyon oli vaikuttava, muttei tehnyt kovin hyvää minun pahenevalle flunssalleni. Väsähdin täysin ja nukuin suuren osan matkasta Alice Springsiin. Siinä vaiheessa olin kuitenkin hereillä, kun Vili onnistui ajamaan päin valtavaa auton eteen lennähtänyttä haukkaa. Se kierähti etupuskurin kautta renkaiden alle ja oli sekunnissa entinen haukka. Muuta mullistavaa ei ajomatkalla onneksi tapahtunut. Alice Springsistä oli jostain syystä tavattoman vaikeaa löytää majoitusta, koska kaikki hostellit olivat aivan täynnä. Viidennessä meitä sitten onnisti ja saimme Toddy’s Resortista kuuden hengen dormin aivan itsellemme. Toddy’s on valtava ja hajanainen enkä todellakaan suosittelisi sitä ihmisille, jotka yhtään tahtovat sosialisoitua. Chrisiä ja Tomiakaan ei tässä vaiheessa tuntunut häiritsevän 23 dollarin hinta sänkyä kohti, kai hekin tietyin väliajoin tahtovat nukkua kunnollisissa sängyissä ja ottaa lämpimiä suihkuja.

Roadtrip day 10   
Heräsimme hyvin nukutun yön jälkeen ja hiippailimme ilmaiselle aamiaiselle, joka sisälsi kahvia ja respasta noudettavat pari surkeaa palaa vaaleaa leipää. Maistoin ensimmäistä kertaa vegemiteä, joka oli hyvin suolaista. Loppupäivän ohjelmana olisi kiertää hieman Alice Springsiä sikäli mikäli täällä nyt mitään nähtävää on ja ajaa sitten yöksi Wycliffe Well Roadhouselle, jossa ufo-havainnot ovat ilmeisesti hyvinkin yleisiä. Ehkä meitäkin onnistaa!

Pauliina

06:05 am, by matkalaulu  Comments

Another turning point, a fork stuck in the road

Ei Exmouth ehkä niin paha ollutkaan, kuin aluksi pelkäsin. Sen viikon keskiviikko oli kuulemma “the coldest day like… ever?”, mutta ainakin oli lakannut satamasta. Torstaina päätimme Vilin kanssa lähteä tutkiskelemaan Ningaloo -koralliriuttaa ja varasimme visitor centeristä Ningaloo Ecology Cruises -järjestäjän 60 dollarin retken, johon sisältyi lasipohjaisella veneellä seilailua ja snorklaamista. Kumpikaan ei ollut kovin innoissaan hyiseen veteen pulahtamisesta, mutta ilman snorklailun mahdollisuutta myös veneily olisi jäänyt paljon lyhyemmäksi eikä retkien hinnoissa ollut suurtakaan eroa. Päädyimme siis pidempään vaihtoehtoon ja ajattelimme jättää snorklaamisen väliin. Bussimatkalla riutalle ja riutalta pysähdyimme katsomaan nähtävyyksiä; oli uponneen laivan hylkyä, kesyjä villihevosia, majakkaa ja kaukana pärskiviä valaita. Opas sai Exmouthin kuulostamaan kovankin tason salaliittoteorioiden näyttämöltä. Kaupungin liepeille on ripoteltu useita salaisia, tarkasti vartioituja alueita ja ilmassa oli spekulaatioita aina avaruusaseman rakentamiseen asti. Riutalle päästyämme meitä vastassa oli puolalaissyntyinen Alek, joka toimi pienen lasipohjaveneemme kapteenina ja harrastelijatason standup-koomikkona. Näkymät veneen pohjan läpi olivat kyllä hienot, mutta korallit tuottivat pienen pettymyksen. Tiesinhän minä, etteivät ne näytä samalta kuin kuvissa, mutta olisivat ne saaneet hieman värikkäämpiä olla. Korallit ovat luonnossa vain ja ainoastaan vihreänharmaita. Kalat olivat värillisiä kyllä ja näimme kilpikonnankin. Päästessämme snorklaus-kohteeseemme yllätin itseni ja Vilin nostamalla käteni pystyyn, kun varusteita alettiin jakaa. Vilin pienen paniikin sävyttämä ilme kertoi, ettei hän todellakaan ollut henkisesti varautunut osallistumaan siihen osaan retkeä, muttei hän myöskään ollut valmis olemaan yhtään minua raukempi. Sinnehän me sitten päädyimme uiskentelemaan ja olimme tyytyväisiä valintaamme. Ei sen takia, että näkymät olisivat olleet paljon sen kummempia kuin lasipohjaveneen läpikään, vaan lähinnä siksi, että me oletimme niiden olevan ja olisimme jälkeenpäin kuvitelleet missanneemme jotain järisyttävää. Vesi oli kyllä jäätävää, mutta olemmepa snorklanneet koralliriutalla.

Roadtripille lähteminen pakotti meidät tekemään muutamia ennakkovalmisteluja (osa niistä meni täysin hukkaan, kuten myöhemmin selvisi). Auton pakkasimme vasta viimetipassa aamulla (ja täyteenhän se tuli), mutta Chris ja Tom kokeilivat telttansa pystytystä käytännössä ja Vili tarkisti Purkin renkaiden paineet. Great Central Road, jota pitkin suunnittelimme ajavamme Ulurulle ja Alice Springsiin, kulkee muutamien aboriginaalialueiden (Cosmo Newberry Aboriginal Land ja Southern Central Reserve Aboriginal Land) läpi, ja siellä ajamiseen vaaditaan netissä anottavat luvat. Myös Uluru-Kata Tjuta -kansallispuistossa vierailu vaatii yhden, jonka saa tosin hankittua vasta paikan päällä. Jouduimme sitoutumaan tiettyihin säännöksiin niillä alueilla. Näistä eniten meitä koskettivat alkoholin kieltolaki ja bensankin on oltava tietynlaista, jottei kukaan erehdy sniffailemaan sitä. Aboriginaalien keskuudessa päihteiden väärinkäyttö on sen verran suuri ongelma, että se otetaan hyvin vakavasti. Muita kiellettyjen aktiviteettien listalle päätyneitä asioita olivat päätieltä poistuminen, aboriginaalien ja heidän yhteisöjensä kuvaaminen ja videoiminen, metsästäminen ja kalastaminen, roskaaminen, nuotion tekeminen, tuliaseiden käyttäminen sun muuta.

Meidän elämäämme helpotti se, että tivoli pysyi kaupungissa maanantaihin asti koulujen talvilomien takia. Meidän ei siis tarvinnut enää viimeisenä yönä pistää koko roskaa kasaan! Show oli tihkusateesta johtuen hiljainen ja vietin sen lähinnä ampuen Coreyn kojussa. Päivän päätteeksi saimme vielä viimeisen kerran ajella Tumblerilla, minkä jälkeen otimme kevyesti kuppia ja istuskelimme vaunumme vieressä Sebastianin kanssa. Olin pettynyt siihen, ettei kukaan muu vaivautunut pitämään meille seuraa, mutta minkäs teet.

Roadtrip (Exmouth - Uluru - Darwin) day 1
Matkaan pääsimme lähtemään sunnuntaina 10.7 ja melkeinpä aikataulun mukaisesti vähäisistä yöunista huolimatta. Ajoimme päivässä koko matkan Exmouthista melkein Geraldtoniin asti. Carnarvonin tienoilla alkoi sataa kunnolla ja teiden viereiset pellot lainehtivat vettä, joka oli paikoittain tulvinut tiellekin. Laitoimme teltat pystyyn levähdyspaikalle juuri ennen Geraldtonia. Laitontahan se on, mutta ei meille jäänyt paljon vaihtoehtoja, kun myöhäisen ajankohdan takia kaikkien caravanparkien respat olivat jo kiinni. Lisäksi pojat tahtovat säästää vähän rahaa ja yöpyä tienpäällä aina, kun se vain on mahdollista. Teltassa yöpymistä ei tosin ainakaan helpottanut kunnon öinen vesisade. Minun ja Vilin teltta pitää jossakin määrin vettä, mutta poikien halvempi versio vuosi pahasti. Onneksi olimme lainanneet heille pumpattavan ilmapatjamme, muuten he olisivat omien sanojensa mukaan joutuneet nukkumaan keskellä telttansa pohjalle muodostunutta järveä. Heräilimme välillä huutelemaan teltasta toiseen ja tarkistamaan, miten pojat pärjäsivät. Nämäkään epämukavuudet eivät vaikuttaneet heidän hyvään tuuleensa, mikä oli hyvä merkki ja piti minut toiveikkaana tämän roadtripin suhteen.

Roadtrip day 2
Ajoimme heti aamusta Geraldtonin keskustaan täydentämään ruokavarastojamme. Vili soitteli muutamia varmistuspuheluja eri numeroihin Great Central Roadin kunnosta. Tien sanottiin olevan auki kaikelle liikenteelle ja kaikki vaikutti olevan hyvin, mitä nyt hieman vettä tiellä. Viimeisestä numerosta tiputettiinkin sitten kunnon pommi ja kerrottiin, että jossain Great Central Roadin varrella tie kulkee kanjonin pohjalla ja vettä on tiellä noin metrin verran, ollut helmikuusta asti. KIITOS NÄISTÄ TIE-ON-AUKI-JA-HYVIN-PÄÄSEE-AJAMAAN-FALCONILLAKIN -KUUMISTA LINJOISTA! Vili yritti vielä kartoittaa meidän mahdollisuuksiamme päästä ko. vesiesteen yli, ainoa vaihtoehto olisi ilmeisesti ollut työntäminen. Emme olleet valmiit ottamaan aivan tuollaisia riskejä, joten aloimme hahmotella uutta suunnitelmaa. Alice Springsiin pääsee toki kiertämälläkin, tosin täällä kiertotiet eivät ole siitä lyhyimmästä päästä. Valitsimme eteläkautta koukkaamisen ja ajoimme ensin lähes Perthiin asti, josta lähdimme kohti Coolgardie’a ja Norsemania ja lopulta Eyre Highwayta pitkin kohti Adelaidea Nullarbor-tasangon läpi. Matkan pituuteen tuli lisäkilometrejä sellaiset 2000. Eikä se tuohon loppunut, ei lähellekään. Koko toisenkin päivän satoi ja lämpötila tipahti reilusti alle 10 asteen, joten pojat eivät ymmärrettävistä syistä olleet kovin innoissaan telttamajoituksesta. He olivat nukkuneet pitkin päivää autossa ja lupasivat ajaa yötä myöten minun ja Vilin nukkuessa vuorostamme takapenkillä. Kahden aikoihin yöllä, keskellä Australian pisintä suoraa tieosuutta (146,6 km, btw), Purkki alkoi pitää huolestuttavaa ääntä. Pojat epäilivät heti renkaan puhkeamista, mutta emme olleet aivan niin onnekkaita. Renkaista ei siinä pimeydessä löytynyt mitään vikaa, joten jouduimme viettämään yömme pysähdyspaikalla autossa. Tai ainakin yritimme, sillä puoli viideltä olin täysin kypsä kiemurtelemaan takapenkillä etsien parempaa asentoa. Lisäksi penkille oli vuotanut vettä ja vaatteeni olivat märät ja kylmät. Vili oli ihana, laittoi teltan pystyyn ja vaati minua pukeutumaan omaan huppariinsa.

Roadtrip day 3
Heräsin yksin tienvarrelta keskeltä Nullarborin tasankoa teltasta, jonka päällyskankaan tuuli oli heittänyt pois teltan päältä. Ei kovin lupaava alku päivälle. Autosta ulos möyrineet Chris ja Tom briiffasivat minua ja kertoivat oikean eturenkaan laakereiden hajonneen. Joku ohi ajanut mies oli onneksi pysähtynyt ja määrittänyt vian meitä varten, muuten olisimme olleet vielä pahemmassa pulassa. Vili oli lähtenyt liftaamaan roadtrainin kyydissä 560 kilometrin edestakaista matkaa Norsemaniin ostamaan varaosia, olisi takaisin hyvällä tuurilla seitsemässä tunnissa. Pojat tekivät minkä pystyivät sinä aikana ja ainakin se hyvä puoli tässä kaikessa oli, että ihmiset täällä pysähtyvät auttamaan. Vanhemmanpuoleinen (Euroopassakin reppureissannut ja nyt Australiaa kiertävä) perthiläinen pariskunta lainasi vasaraa ja talttaa rikkinäisen osan irrottamiseksi. Toinen pari Mike ja Linda löysivät tavaroistaan melkein-mutta-ei-ihan-sopivan uuden osan. Tässä vaiheessa huomasimme meiltä puuttuvan myös laakereiden korjaamiseen tarvittavaa rasvaa, jota Mike lupasi lähettää meille seuraavalta huoltoasemalta. Rasvan ja Miken lyhyet kirjalliset ohjeet meille toimitti Kenworthiä ajanut rekkakuski, joka selitti Chrisille uuden osan asennuksen kädestä pitäen. Vili palasi valtavan oversize-roadtrainin kyydissä viiden aikoihin, ja roadtrainia ajaneen kiivin avustuksella ja työkaluilla saimme viimein laakerit vaihdettua. Mikäli ongelma olisi ollut vakavampi emmekä olisi saaneet sitä korjattua paikan päällä, olisimme joutuneet hylkäämään Purkin sinne erämaahan, koska sen hinauttaminen pois olisi maksanut enemmän kuin auton arvon verran. Oli jo pimeää ja sen verran myöhä, että päätimme viettää vielä toisenkin yön siinä levähdyspaikalla, minä ja Vili teltassa ja pojat autossa. Sitä ennen kiivi laittoi meille nuotion pystyyn, kertoili jännittäviä tarinoita palavista roadtraineistä ja myönsi katselevansa elokuvia ajaessaan.

Roadtrip day 4
Heräsimme aamulla roadtrainin käynnistyessä vieressä ja söimme aamiaista kokoontuneena nuotion lämpimien tuhkien ympärille. Matka jatkui vihdoin 30 tunnin jumissa olemisen jälkeen. Koko päivä kuluikin melkein ajaessa, sillä meillä oli rutkasti kiinni otettavaa. Otimme hieman varovaisemmin tällä kertaa ja pysähdyimme vähän väliä tarkistamaan renkaiden lämpötilat. Kolme pölykapselia jäi päivän aikana matkan varrella, pojat eivät ilmeisesti olleet kunnolla laittaneet niitä takaisin paikoilleen. Nauroimme Purkin yrityksille levittäytyä pala palalta Eyre Highwayn varrelle. Iltapäivästä pääsimme siirtymään Länsi-Australiasta Etelä-Australian puolelle ja hieman rajan jälkeen pysähdyimme merenrannan näköalapaikalle katselemaan maisemia. Nättejä kallionjyrkänteitä, mutta ei oikeastaan mitään sellaista, jota en olisi jo aiemmin nähnyt. Päätimme taas kerran ajaa pitkälle yöhön, koska olimme kaikki oppineet kammoksumaan pitkiä öitä kylmässä teltassa tai autossa. Chris ajoi Port Augustan liepeille ja pysähdyimme vasta aamuyöstä. Minä sain itselleni koko auton takapenkin, kun Vili halusi nukkua teltassa. Minun osaltani tämä oli ensimmäinen kunnolla nukuttu yö, mutta Vili-raukka oli jäätynyt teltassa.

Roadtrip day 5
Ajoimme heti aamusta Port Augustan keskustaan etsimään visitor centeriä ja kyselemään mekaanikkojen puhelinnumeroita. Purkki piti saada huollettua kaikkien tulevien potentiaalisten ongelmien välttämiseksi. Onneksi saimme ajan heti aamuksi, mutta siinä ne positiiviset uutiset olivatkin. Kaikkiin pieniin ja isompiinkin remppoihin menee melkein koko päivä ja hinnaksi tulee lähes 500 dollaria. Meidän oli tarkoitus ehtiä tänään Coober Pedyyn (joka on tunnettu useiden elokuvien maailmanloppu-kohtauksien kuvauspaikkana) asti ja nukkua kerrankin hostellissa. Suihku olisi myös kova sana, kun viimeisestä kerrasta on nyt se neljä päivää… Täytyy nyt katsoa, mihin tästä enää keritään.

Kaiken kaikkiaan roadtrip olisi tähän asti voinut mennä paljon huonomminkin. Ainakin olemme edelleen liikkeellä ja matkaseura on osoittautunut juuri oikeanlaiseksi. Noilta pojilta ei ihan helposti lopu huumorintaju kesken!

Pauliina

04:43 am, by matkalaulu 4  |  Comments

Elämää, elämää on tämäkin

Olemme ajaneet pitkän, pitkän matkan ja päässeet lopulta Broomeen. Broome on ihana pikkukaupunki, jossa olen halunnut käydä ensimmäisistä Aussi-viikoistani alkaen. En pettynyt! Mutta miten tänne ollaan päästy… Suurin osa matkasta on tietysti ollut tylsääkin tylsempää autossa istumista, mutta on meille ehtinyt aina välissä sattua ja tapahtuakin.

Lähdimme Fremantlesta sunnuntaina 17.4, mikä ei sujunut kovin sulavasti. Olin jo muutaman päivän ajan kärsinyt itse diagnosoidusta virtsatietulehduksesta, joka tuona aamuna paheni pistäviksi, lamaannuttaviksi kipukohtauksiksi toisen munuaisen kohdalla. En ollut viikonlopun takia hakeutunut lääkäriin aikaisemmin, mutta heti hostellista lähtemisen jälkeen Vili joutui ajamaan minut ensiapuun. Siellä sain sitten kivasti kertoilla oireistani kyyneleet silmissä. Minut ohjattiin ensin sairaanhoitajalle, jonka jälkeen odottelin vaikka miten ja pitkään labrojen tuloksia. Lopulta paikalle saapui lääkäri, joka kyseli vähän lisää ja antoi minulle viiden päivän antibioottikuurin suoraan käteen. Suomella ja Australialla on jokin vastavuoroinen terveydenhoitosopimus, jonka takia minun ei tarvinnut maksaa mistään tästä dollarin dollaria. Yllättäen kukaan ei edes tahtonut tarkistaa kansallisuuttani, joten kaikki kävi hyvinkin näppärästi.

Antibioottikuurin luoman turvallisuudentunteen rauhoittamina päätimme tästä kaikesta sähläämisestä huolimatta aloittaa roadtripimme heti ensiavusta päästyämme. Join hävyttömät määrät karpalomehua ja vettä, mistä johtuen matka eteni melko hitaasti täynnä pysähdyksiä. Emme päässeet kuin Lanceliniin asti ennen kuin aloin olla taas niin tuskissani, etten enää pystynyt istumaan autossa. Vili etsi meille kalliin, alkeellisen caravanparkin ja iski teltan pystyyn. Jouduin ottamaan Panacodin, kun en enää kyennyt olemaan ilman. Oli pelottavaa olla sellaisissa kivuissa noin pienessä paikassa, jossa ei mitään terveydenhoitoa olisi ollut saatavilla ennen seuraavaa aamua. Vili laittoi herätyskellonsa soittamaan muutaman tunnin välein pitkin yötä tarkistaakseen, ettei minua tarvinnut lähteä viemään mihinkään. Aamulla olin onneksi aivan kunnossa taas ja pystyimme jatkamaan alustavien suunnitelmiemme mukaan Pinnacles Desertille, joka oli poikkeamisen arvoinen paikka. Siellä aavikosta nousi esiin korkeita kivipaaluja, joiden ympärillä pääsi ajamaan autolla tai kävelemään. Me teimme molemmat ja meinasimme tukehtua hengiltä ympärillämme parveileviin kärpäspilviin, jotka tuntuvat olevan Perthin pohjoispuolisen WA:n tavaramerkki. Matkalla Pinnaclesista Geraldtoniin ajoimme muutamien pikkukaupunkien keskustojen läpi ihan vain siltä varalta, että siellä olisi ollut mitä tahansa näkemisen arvoista. Ei ollut.

Geraldtonissa asuimmekin sitten kaksi yötä Belair Gardens -nimisessä caravanparkissa, koska meidän piti hieman hoidella asioita. Päätimme, että oli viimein aika saattaa Purkin vakuutusasiat kuntoon. Olisi tähän mennessä jo pitänyt oppia, että tuollaiset asiat eivät tässä maassa suju mitenkään yksinkertaisesti. Menimme RAC:n toimistoon, jossa meitä ei voitu auttaa, sillä meillä ei ollut pysyvää osoitetta Länsi-Australiassa. Saimme muutamien muiden vakuutusyhtiöiden puhelinnumeroita ja meille sanottiin, että niissä vakuutuksen hankkimisen pitäisi onnistua ilman vakituista osoitettakin. Ja olisihan se onnistunutkin, mutta valitettavasti niissä kaikissa tarjottiin ainoastaan matkavakuutuksia. Takaisin RAC:n toimistoon, tällä kertaa hieman tiukemmalla asenteella. Lopulta saimme jonkinlaisen vakuutuksen hankittua valehtelemalla, että aiomme asua joitakin kuukausia eräässä Carnarvonin hostellissa. Nyt Purkissa on 3rd party -vakuutus, joka ei siis korvaa mitään Purkille itselleen aiheutuvia vahinkoja. Jos olemme syyllisiä jossakin kolaritilanteessa, joudumme maksamaan maksimissaan n. 1000 dollarin omavastuuosuuden ja vakuutusyhtiö hoitaa loput. Lohduttaa se varmaan siinä vaiheessa, jos rysäytämme jonkun tuliterän Ferrarin kylkeen. Vuoden vakuutus maksoi 211 dollaria, josta meille maksetaan myöhemmin takaisin käyttämättä jääneet kuukaudet. Ennen Geraldtonista lähtemistä kiersimme nähtävyyksiäkin, kävimme katsomassa Länsi-Australian korkeimman majakan, sodassa upotetun HMAS Sydney II -laivan muistomerkin sekä vanhan vankilan Gaolin, jonka seinillä oli kiinnostavia vankilanjohtajan raportteja ja kirjeitä. Geraldtonin liepeiltä otimme kyytiimme kaksi ranskalaista liftaria, jotka eivät tosin viihtyneet matkassamme kuin Northamptoniin asti. Hekin olivat menossa Carnarvoniin, mutta me halusimme hieman poiketa reitiltä ennen sinne ajamista.

Hieman Northamptonista pohjoiseen sijaitsee Hutt River Province, joka on erään farmarin (joka nykyisin tunnetaan nimellä prinssi Leonard) perustama tunnustamaton valtio. Prinssi Leonardilla meni v. 1970 hermo valtion vehnänviljelysäännöksiin, joten hän pisti pystyyn oman valtion ja julistipa jopa sodankin Australiaa vastaan. Prinssi perui sodan seuraavana päivänä, mikä teki hänen Hongkongin kokoisesta maapläntistään kukistamattoman alueen, jolle on kansainvälisen lainsäädännön mukaan taattava itsemääräämisoikeus. Tästä johtuen prinssi ei enää ole virallisesti Australian kansalainen, ei maksa sille veroja eikä noudata kaikenlaisia viljelyä rajoittavia säädöksiä.  Hutt Riverillä on oma lippu, valuutta, postimerkkejä ja kansalaisille (jotka ovat lähestulkoon vain prinssi Leonardin lukuisia jälkeläisiä) myönnetään passejakin. Saavuimme Hutt Riveriin hieman jännittyneinä ja meitä vastassa olikin yllättäen itse prinssi Leonard, joka esitteli meille paikkoja ja kertoili urotöistään. Oli todellakin muikein 85-vuotias, jonka olen ikinä tavannut! Vierailusta ja kuninkaallisen tapaamisesta jäi todella absurdi olo, jonka haihtuminen kesti pitkään.

Seuraavan yön vietimme eräällä Kalbarrin hevostallilla, jossa majoittumisesta jouduimme maksamaan vain 11 dollaria per henkilö. Illan pimettyä kärpäset alkoivat kiusata meitä ja kaduimme syvästi ratkaisuamme majoittua hevosten läheisyydessä. Tämä kärpästen määrä ei tosin ollut mitään verrattuna seuraavaan päivään, jolloin kävimme katsomassa muutamat rotkot Kalbarri National Parkissa. Maisemat olivat kyllä hienot, mutta niistä oli hieman vaikea nauttia sadan kärpäsen yrittäessä tunkea silmiin, korviin ja nenään. Länsi-Australian kansallispuistojen miinuspuoleksi on myös mainittava ne karmeassa kunnossa olevat päällystämättömät, vekillä olevat tiet, joita pitkin joutuu ajamaan kymmeniä kilometrejä päästäkseen minkään näkemisen arvoisen äärelle. Nelivedolla se sujuisi, mutta Purkin takia jouduimme köröttelemään sellaiset 60 kilometriä 40km/h.

Kalbarrista ajoimme kauniiseen ja levolliseen Denhamiin, jossa viivyimme viikonlopun yli rentoutuen ja viettäen Vilin synttäreitä. Pääsiäisviikonlopun ja ANZAC dayn muodostamat pitkät vapaat tarkoittivat sitä, että kaikki länsiaustralialaiset perheet olivat hakeutuneet Denhamiin ja muihin vastaaviin rantalomakohteisiin. Tuollaisena peak seasonina majoitus pitäisi varata jopa vuotta etukäteen, mutta jollain järjettömällä onnella löysimme tilaa caravanparkista, joka käytti viereistä tyhjää hiekkatonttia overflow-alueenaan. Katselimme auringonlaskua rantakallioilta, kävimme 26 km päässä Monkey Miassa seuraamassa delfiinien aamuruokintaa, näimme muutamia (mitättömän pieniä) haita Eagle Bluffin näköalapaikalta ja juhlistimme Vilin syntymäpäivää brunssilla rantakahvilassa. Denhamista jäi hyvät tunnelmat.

Denhamin ulkopuolelta otimme kyytiimme yhdysvaltalaisen Chasen, joka oli liftaamassa aina Kununurraan asti. Vili sai juttuseuraa minun ajaessani ja minulla oli taas hetken aikaa parempi omatunto tuon ison auton omistamisesta. Tipautimme Chasen kyydistä Carnarvonissa, jonne meidän piti alkuperäisen suunnitelmamme mukaan jäädä pitemmäksikin aikaa työskentelemään. Tulvien ja farmareiden pääsiäislomien takia mitään poimintatöitä ei kuitenkaan ollut tiedossa viikkoihin jos ollenkaan, joten meidän oli jatkettava matkaa muutaman päivän levähdyksen jälkeen. Halusimme käydä Coral Bayssä snorklaamassa koralliriutalla, mutta kuulimme kaikkien majoitusvaihtoehtojen olevan edelleenkin aivan tukossa pääsiäisen jälkimainingeissa. Exmouth olisi ajanut saman asian, mutta se oli liiaksi pois meidän reitiltämme. Hyväksyimme sen tosiasian, että tällä tavalla matkustettaessa asiat eivät aina mene meidän tahtomallamme tavalla, ja päätimme suunnata seuraavaksi Karijini National Parkiin.

Matkan varrelta löysimme jo toista kertaa Chasen, joka oli viettänyt muutamia päivä Coral Bayn lähettyvillä. Tällä kertaa hän oli yrittänyt saada kyytiä jo edellisillasta asti ja näytti äärimmäisen ilahtuneelta kiivetessään takapenkille pois kunnioitettavan kokoisesta kärpäspilvestä. Hänkin oli menossa Karijiniin, joten vietimme seuraavat yhdeksän tuntia Purkissa kolmisin. Pysähdyimme Tom Pricessa ja päätimme jatkaa yöksi jompaan kumpaan Karijinin kansallispuiston leirintäalueista. Kansallispuiston punaisena pölyävät tiet olivat taas kamalassa kunnossa, alkoi tulla pimeää, ensimmäisellä leirintäalueella ei ollut tilaa ja jouduimme ajamaan vielä 40 km lisää päästäksemme seuraavalle. Istuimme iltaa pimeässä kokkaillen ja jutellen. Ilmeisesti jonkun vieraan kanssa luontevasti ja rennosti juttelu vaatii sen, että on ensin istunut samassa autossa 1,5 päivää.

Seuraavana aamuna erosimme Chasestä, joka lähti patikoimaan Karijinin rotkoihin. Me tutustuimme rotkoihin, vesiputouksiin ja lampiin aluksi hieman rauhallisemmin. Kävimme uimassakin yhdessä lammessa, mikä sai minut ikävöimään Suomen järviä. Olin tietysti liikenteessä tämän tietyn perheen pojan kanssa, joten pelkkä näköalapaikkojen läpikäyminen ei ollut tarpeeksi, vaan meidän piti vielä kavuta yhden rotkon pohjalle ja kulkea reittiä, jonka alkupää oli asteikolla 1-6 luokiteltu vaikeudeltaan kolmoseksi ja loppupää vitoseksi. Osa ko. patikkareitistä oli hautautunut veden alle, joten jouduimme heti alussa hylkäämään kenkämme ja puolet vaatteistamme, puoliksi roikkumaan ja puoliksi kahlaamaan etsien vedenalaisia jalansijoja ja lopulta kiipeilemään kapeilla kallionkielekkeillä päästäksemme sen loppuun asti. Vasta tuon Amazing Racea muistuttavan suorituksen jälkeen Vili oli valmis lähtemään eteenpäin kohti Port Hedlandia, joka olikin sitten rumin kaupunki pitkään aikaan. Yövyimme huoltoaseman caravanparkissa valtatien ja lentokentän vieressä ja lähdimme heti aamusta ajamaan kohti Broomea, jonne saavuimme siis 28.4.

Broomessa olemme asuneet Broome’s Last Resortissa, joka aluksi vaikutti ihanteelliselta hostellilta. Puitteet ovat upeat; on terassia, riippumattoja, uima-allasta ja palmuja. Valitettavasti tunnelmaa latisti heti alkuun se, että Purkki oli alkanut huolestuttavasti täristä tyhjäkäynnillä ja että työtilanne näytti vielä aikaisempaakin toivottomammalta. Meidän selvittelyjemme mukaan Kununurrassakaan ei ole töitä ennen kesäkuuta ja siellä on valmiiksi n. 200 backpackeriä odottelemassa sesongin alkua. Nämä molemmat ongelmat ratkesivat kuitenkin ilman sen kummempaa yrittämistä meidän taholtamme. Äitihän sen taas tiesi, että kyllä asiat järjestyvät. Vili yritti itse antaa ensiapua Purkille, kun ohi kulki meidän hostellissamme lomaileva mekaanikko, joka lupasi hoitaa asian huomattavasti normaalia halvemmalla. Sytytystulppien ja niiden johtojen vaihtaminen maksoi meille 180 dollaria, kun huoltamoon vietäessä samasta olisi joutunut maksamaan yli 300 dollaria.

Työtilanne parani kahdessa osassa. Ensin Last Resortin omistaja kysyi Vililtä, josko hän kaipaisi töitä. Saimme sitä kautta 1,5 päivän pestin Cable Beachside Villasissa, jossa nostelimme tiilejä loma-asuntojen seinustoilta pois tuholaistorjujien tieltä ja laitoimme ne myrkytyksen jälkeen takaisin. Teimme homman niin nopeasti, että meille jäi aikaa myös puutarhanhoitoon. Vili trimmasi (= tuhosi) joitakin pensasaitoja ja etsi turhaan sisäistä puutarhuriaan. Minun täytyy sanoa, etten antaisi kenenkään tehdä minun pensasaidoilleni sellaisia asioita, joita Vili teki niille pensasraukoille! Meidän pomomme, maailman herttaisin pariskunta Ross ja Brett, olivat kuitenkin tyytyväisiä ja väittivät puskien näyttävän taas ihan hyvältä muutaman viikon jälkeen. Epäilen.

Tässä kohtaa alkoivatkin meidän vaikeutemme Last Resortin omistajan Peten kanssa. Hän oli aikaisemminkin ollut meille tarpeettoman tyly, mutta tilanne kärjistyi meidän nauttiessamme Rossilta ja Brettiltä saamiamme yksiä työpäivän jälkeisiä kylmiä oluita hostellin ulkopuolella istuskellen. Hostellissa on oma baari, mikä tekee siitä anniskelualuetta ja estää omien juomien tuomisen sisälle. Pete veti sitten palollisen herneitä nenäänsä siinä ulkona juomisestakin ja kävi meidän huoneissamme penkomassa meidän tavaramme siltä varalta, että olisimme jemmanneet sinne jotakin. Todella ystävällinen ele ja kohtelu on jatkunut samanlaisena siitä lähtien, vaikka ostimme kiltisti seuraavan päivän töiden jälkeiset juomamme hostellin baarista.

Aioimme viipyä Broomessa vielä toisenkin viikon ja vaihtaa hostellia, mutta työt tulivat taas meidän luoksemme. Pete kuulutteli respasta, että töitä olisi jälleen tarjolla. Me ilmoittauduimme aika haukkana Marty-nimiselle miehelle ja meidän täydelliseksi yllätykseksemme Pete kehui meitä hyviksi työntekijöiksi! Marty kaipasi kolmea ihmistä matkustamaan kahdeksaksi viikoksi pienen kiertävän tivolinsa mukana ensin pohjoiseen Derbyyn, Halls Creekiin, Kununurraan ja Fitzroyhin ja sitten etelämmäksi Exmouthiin ja Monkey Miaan. Työ sisältää kaikkien laitteiden ja telttojen pystyttämistä ja purkamista sekä jonkin verran asiakaspalvelua. Palkka on 400 dollaria viikolta puhtaana käteen sekä ilmainen majoitus kuuden hengen asuntovaunussa, jossa on kolme kerrossängyin varustettua pientä huonetta. Lyöttäydyimme yhteen hostellilla tapaamamme saksalaisen Frankin kanssa ja kävimme Martyn tivolissa työhaastattelussa. “Työhaastattelu” sisälsi kaksi osiota. Ensin Marty halusi tietää, olemmeko kiinnostuneita matkustamaan ympäri Luoteis-Australiaa. Myönteisen vastauksen saatuaan hän ohjasi meidät tutustumaan tuleviin majoitusolosuhteisiimme ja kysyi, vieläkö haluamme työn. Muutamme perjantaina, työt alkavat lauantaina ja kiertueelle lähdemme maanantaina. Työn saaminen oli tällä kertaa “too easy”, kuten Marty itsekin totesi, kun emme kääntyneetkään kannoillamme sen asuntovaunun nähtyämme.

Ehdimme myös hieman juhlia vappua omatekoisen salmarin avustuksella ja käydä useilla asiaankuuluvilla piknikeillä. Vappuaattona meidän seuraamme liittyi ensimmäinen aboriginaalinainen, jonka kanssa olen koskaan kunnolla keskustellut. Kuulimme kiehtovia asioita aboriginaalikulttuurista ja todella järkyttäviä tarinoita heidän kohtelustaan. Tiesinhän minä, ettei heitä tasavertaisesti kohdella, mutta todellisuus on paljon raaempaa kuin halusin uskoa.

Saksalaiset Johanna ja Sabrina, joiden kanssa ystävystyin Bundabergissa, saapuivat Broomeen muutamia päiviä meidän jälkeemme ja olemme viettäneet hauskoja hetkiä juoruten, kertoillen matkan varrelta tarttuneita tarinoita ja sattumuksia, juoden mansikkamaitoa, pelaten korttia ja Trivial Pursuitia, maaten rannalla sekä etsien dinosauruksen jalanjälkiä. Olen niin kipeästi kaivannut sitä, että saan viettää aikaa ystävien kanssa! Vili on ihana, mutta eihän poikaystävä kaikkeen kelpaa.

Pauliina

06:03 pm, by matkalaulu 7  |  Comments

Himasta duuniin ja duunista himaan, mä hampaita pestäkseni kai elän

Muutama viikko tuntuu kuluneen järkyttävän nopeasti ja pian meidän aikamme Albanyssa on ohi. Blogihiljaisuuteen minulla ei ole tarjota muuta selitystä kuin 20:n päivän työputki, sillä kaikista ennakko-odotuksistani huolimatta tässä Jarrahvalen mökissä on kuin onkin ilmainen netti!

Kolme viikkoa on siis vierähtänyt lähinnä töissä ja nukkuen. Herätys puoli kuuden aikoihin, seitsemästä viiteen töitä, suihku, kokkaamista, syömistä, Two and a half men ja kahdeksalta nukkumaan. Seuraavana päivänä sama roska uudestaan. Vaihtelua ovat tuoneet muutamat puissa vietetyt avokado-päivät sekä yksi päivä allergiaoireiden siivittämää rikkaruohojen kitkemistä mansikkapelloilta. Olen yllättänyt itseni venymällä näinkin pitkälle, sillä en koskaan olisi uskonut kykeneväni tekemään tällaista työtä kolmea viikkoa putkeen ilman yhtäkään vapaapäivää. Selkä on tietysti koko ajan kipeämpi ja kipeämpi ja nyt sattuu jo polviin ja nilkkoihinkin, mutta jokaisena aamuna olen saanut raahattua itseni töihin. Tai oikeammin Vili on saanut raahattua minut töihin, sillä olen alkanut osoittaa äärimmäisiä aamu-unisuusoireita. Työkaverimme ovat vaihtuneet moneen kertaan ja harva on tullut jäädäkseen pitemmäksi aikaa. Jopa jatkuvasti vitsaileva supervisorimme Luke alkoi kitua uhkaavasti lähestyvän syntymäpäivänsä aiheuttaman ikäkriisin kourissa ja päätti lähteä Goalle pakoon elämänsä tarkoituksettomuutta. Alkuperäisestä työporukastamme on muutaman vakiotyöntekijän lisäksi jäljellä enää kaksi japanilaistyttöä sekä ranskalaispariskunnat, joista yksi tosin ehti käydä kokemassa esperancelaisella lihatehtaalla työskentelynkin. Kuulimme niin karmeita tarinoita eläinten kohtelusta siellä, etten todellakaan ihmettele heidän paluutaan mansikanpoiminnan pariin.

Asumisolomme eivät ole aivan niin pahat, kuin olin pelännyt. Estetiikan kaipuuseeni auttavat mökin takaa avautuva upea maisema yli tyypillisen australialaisen maaseudun, lähipelloilla märehtivät lehmälaumat sekä taivaanrannassa häämöttävät sumuiset vuoret. Kenguruitakin näkee päivittäin, vaikka ne eivät mökin lähelle uskaltaudukaan. Kmartista ostettu halppisteltta palveli meitä hyvin tämän viikkoisiin sateisiin asti, mutta ensimmäisen sateisen yön jälkeen päätimme pelata varman päälle ja siirsimme patjamme auton takaosaan. Ahtaudesta huolimatta se vaikuttaisi tähän tilanteeseen telttaa paremmalta ratkaisulta, sillä siellä on lämpimämpi nukkua eikä meidän tarvitse herätä rankkasateen aiheuttamaan ääneen tai kasvoille putoileviin vesipisaroihin. Keittiön ja olohuoneen yhdistelmänä toimii aaltopellistä rakennettu slummihenkinen vaja, josta löytyy jääkaappien, pakastimen, hellan, uunin, TV:n ja muiden tarpeellisten kodinkoneiden lisäksi hillitön määrä muurahaisia sekä satunnaisia v-a-l-t-a-v-i-a hämähäkkejä. En jaksa olla kovin huolissani hämähäkeistä kuultuani, etteivät ne aikaisempien uskomusteni vastaisesti olekaan tappavan myrkyllisiä. Enemmän minua häiritsevät suuret, lentävät ja pörisevää ääntä pitävät pommikonetorakat, jotka tekevät itsemurhaiskuja heittäytyen alas taivaista.

Rahaa on jäänyt vuokran jälkeen käteen 550-650 dollaria per viikko. Minun hämmästyksekseni pystyn siis säästämään täällä enemmän rahaa kuin Bundabergissa tuntipalkalla työskennellessäni, sillä nyt en joudu maksamaan hostellissa asumisesta ja työmatkakuljetuksista 200 dollaria viikossa. Tästä huolimatta aiomme jatkaa Willow Creekissä työskentelyä vain ensi keskiviikkoon asti ja lähteä torstaina Perthiin Good Charlotten keikkaa varten. Sen jälkeen aloitamme roadtripin kohti pohjoista ja lämpimämpiä ilmoja. Albanyyn alkaa hiipiä talvi, ilma on hyisen kylmä eivätkä mansikat enää kypsy samaa tahtia kuin aikaisempina viikkoina. Päätimme poimineemme riittävästi tältä erää senkin takia, että Vili on alkanut puhua unissaan lähes joka yö. Öiset keskustelumme menevät suurin piirtein tätä rataa:

"Tuolta ylhäältäkö niitä muka pitäisi poimia?"

"Mitä sä nyt tahdot poimia?"

"No mansikoita!"

"Jos vaan nukutaan ensin ja katsellaan sitä poimimista sitten huomenna?"

"Joo…"

Auto-ongelmammekin saimme lopulta ratkaistuksi. Purkki meni onneksi heittämällä läpi katsastuksesta, mikä ei tietystikään vielä tarkoittanut, että asiat autoliiton toimistossa olisivat sujuneet yhtä sulavasti. Auton ostokuitissa oli minun nimeni, mutta minulla ei ollut esittää tarvittavaa todistusaineistoa siitä, että asuisin Länsi-Australiassa. Jollakin kierolla logiikalla tämän todisteiden puutteen pystyi kiertämään sillä tavalla, että “myin” Purkin Vilille ja se rekisteröitiin hänen nimiinsä. Nyt hei jotain järkeä tähän byrokratiaan! Joka tapauksessa Purkki on nyt virallisesti Vilin omistuksessa, ostimme siihen puolen vuoden regon ja saimme uudet Länsi-Australian kilvet. Vanhat kilvet viedäänkin sitten kotiin matkamuistona ja ripustetaan seinälle. Yhteensä tähän lystiin paloi rahaa sellaiset viitisensataa dollaria, että kiitos tästä.

Pauliina

07:18 am, by matkalaulu 2  |  Comments