Olemme ajaneet pitkän, pitkän matkan ja päässeet lopulta Broomeen. Broome on ihana pikkukaupunki, jossa olen halunnut käydä ensimmäisistä Aussi-viikoistani alkaen. En pettynyt! Mutta miten tänne ollaan päästy… Suurin osa matkasta on tietysti ollut tylsääkin tylsempää autossa istumista, mutta on meille ehtinyt aina välissä sattua ja tapahtuakin.
Lähdimme Fremantlesta sunnuntaina 17.4, mikä ei sujunut kovin sulavasti. Olin jo muutaman päivän ajan kärsinyt itse diagnosoidusta virtsatietulehduksesta, joka tuona aamuna paheni pistäviksi, lamaannuttaviksi kipukohtauksiksi toisen munuaisen kohdalla. En ollut viikonlopun takia hakeutunut lääkäriin aikaisemmin, mutta heti hostellista lähtemisen jälkeen Vili joutui ajamaan minut ensiapuun. Siellä sain sitten kivasti kertoilla oireistani kyyneleet silmissä. Minut ohjattiin ensin sairaanhoitajalle, jonka jälkeen odottelin vaikka miten ja pitkään labrojen tuloksia. Lopulta paikalle saapui lääkäri, joka kyseli vähän lisää ja antoi minulle viiden päivän antibioottikuurin suoraan käteen. Suomella ja Australialla on jokin vastavuoroinen terveydenhoitosopimus, jonka takia minun ei tarvinnut maksaa mistään tästä dollarin dollaria. Yllättäen kukaan ei edes tahtonut tarkistaa kansallisuuttani, joten kaikki kävi hyvinkin näppärästi.
Antibioottikuurin luoman turvallisuudentunteen rauhoittamina päätimme tästä kaikesta sähläämisestä huolimatta aloittaa roadtripimme heti ensiavusta päästyämme. Join hävyttömät määrät karpalomehua ja vettä, mistä johtuen matka eteni melko hitaasti täynnä pysähdyksiä. Emme päässeet kuin Lanceliniin asti ennen kuin aloin olla taas niin tuskissani, etten enää pystynyt istumaan autossa. Vili etsi meille kalliin, alkeellisen caravanparkin ja iski teltan pystyyn. Jouduin ottamaan Panacodin, kun en enää kyennyt olemaan ilman. Oli pelottavaa olla sellaisissa kivuissa noin pienessä paikassa, jossa ei mitään terveydenhoitoa olisi ollut saatavilla ennen seuraavaa aamua. Vili laittoi herätyskellonsa soittamaan muutaman tunnin välein pitkin yötä tarkistaakseen, ettei minua tarvinnut lähteä viemään mihinkään. Aamulla olin onneksi aivan kunnossa taas ja pystyimme jatkamaan alustavien suunnitelmiemme mukaan Pinnacles Desertille, joka oli poikkeamisen arvoinen paikka. Siellä aavikosta nousi esiin korkeita kivipaaluja, joiden ympärillä pääsi ajamaan autolla tai kävelemään. Me teimme molemmat ja meinasimme tukehtua hengiltä ympärillämme parveileviin kärpäspilviin, jotka tuntuvat olevan Perthin pohjoispuolisen WA:n tavaramerkki. Matkalla Pinnaclesista Geraldtoniin ajoimme muutamien pikkukaupunkien keskustojen läpi ihan vain siltä varalta, että siellä olisi ollut mitä tahansa näkemisen arvoista. Ei ollut.
Geraldtonissa asuimmekin sitten kaksi yötä Belair Gardens -nimisessä caravanparkissa, koska meidän piti hieman hoidella asioita. Päätimme, että oli viimein aika saattaa Purkin vakuutusasiat kuntoon. Olisi tähän mennessä jo pitänyt oppia, että tuollaiset asiat eivät tässä maassa suju mitenkään yksinkertaisesti. Menimme RAC:n toimistoon, jossa meitä ei voitu auttaa, sillä meillä ei ollut pysyvää osoitetta Länsi-Australiassa. Saimme muutamien muiden vakuutusyhtiöiden puhelinnumeroita ja meille sanottiin, että niissä vakuutuksen hankkimisen pitäisi onnistua ilman vakituista osoitettakin. Ja olisihan se onnistunutkin, mutta valitettavasti niissä kaikissa tarjottiin ainoastaan matkavakuutuksia. Takaisin RAC:n toimistoon, tällä kertaa hieman tiukemmalla asenteella. Lopulta saimme jonkinlaisen vakuutuksen hankittua valehtelemalla, että aiomme asua joitakin kuukausia eräässä Carnarvonin hostellissa. Nyt Purkissa on 3rd party -vakuutus, joka ei siis korvaa mitään Purkille itselleen aiheutuvia vahinkoja. Jos olemme syyllisiä jossakin kolaritilanteessa, joudumme maksamaan maksimissaan n. 1000 dollarin omavastuuosuuden ja vakuutusyhtiö hoitaa loput. Lohduttaa se varmaan siinä vaiheessa, jos rysäytämme jonkun tuliterän Ferrarin kylkeen. Vuoden vakuutus maksoi 211 dollaria, josta meille maksetaan myöhemmin takaisin käyttämättä jääneet kuukaudet. Ennen Geraldtonista lähtemistä kiersimme nähtävyyksiäkin, kävimme katsomassa Länsi-Australian korkeimman majakan, sodassa upotetun HMAS Sydney II -laivan muistomerkin sekä vanhan vankilan Gaolin, jonka seinillä oli kiinnostavia vankilanjohtajan raportteja ja kirjeitä. Geraldtonin liepeiltä otimme kyytiimme kaksi ranskalaista liftaria, jotka eivät tosin viihtyneet matkassamme kuin Northamptoniin asti. Hekin olivat menossa Carnarvoniin, mutta me halusimme hieman poiketa reitiltä ennen sinne ajamista.
Hieman Northamptonista pohjoiseen sijaitsee Hutt River Province, joka on erään farmarin (joka nykyisin tunnetaan nimellä prinssi Leonard) perustama tunnustamaton valtio. Prinssi Leonardilla meni v. 1970 hermo valtion vehnänviljelysäännöksiin, joten hän pisti pystyyn oman valtion ja julistipa jopa sodankin Australiaa vastaan. Prinssi perui sodan seuraavana päivänä, mikä teki hänen Hongkongin kokoisesta maapläntistään kukistamattoman alueen, jolle on kansainvälisen lainsäädännön mukaan taattava itsemääräämisoikeus. Tästä johtuen prinssi ei enää ole virallisesti Australian kansalainen, ei maksa sille veroja eikä noudata kaikenlaisia viljelyä rajoittavia säädöksiä. Hutt Riverillä on oma lippu, valuutta, postimerkkejä ja kansalaisille (jotka ovat lähestulkoon vain prinssi Leonardin lukuisia jälkeläisiä) myönnetään passejakin. Saavuimme Hutt Riveriin hieman jännittyneinä ja meitä vastassa olikin yllättäen itse prinssi Leonard, joka esitteli meille paikkoja ja kertoili urotöistään. Oli todellakin muikein 85-vuotias, jonka olen ikinä tavannut! Vierailusta ja kuninkaallisen tapaamisesta jäi todella absurdi olo, jonka haihtuminen kesti pitkään.
Seuraavan yön vietimme eräällä Kalbarrin hevostallilla, jossa majoittumisesta jouduimme maksamaan vain 11 dollaria per henkilö. Illan pimettyä kärpäset alkoivat kiusata meitä ja kaduimme syvästi ratkaisuamme majoittua hevosten läheisyydessä. Tämä kärpästen määrä ei tosin ollut mitään verrattuna seuraavaan päivään, jolloin kävimme katsomassa muutamat rotkot Kalbarri National Parkissa. Maisemat olivat kyllä hienot, mutta niistä oli hieman vaikea nauttia sadan kärpäsen yrittäessä tunkea silmiin, korviin ja nenään. Länsi-Australian kansallispuistojen miinuspuoleksi on myös mainittava ne karmeassa kunnossa olevat päällystämättömät, vekillä olevat tiet, joita pitkin joutuu ajamaan kymmeniä kilometrejä päästäkseen minkään näkemisen arvoisen äärelle. Nelivedolla se sujuisi, mutta Purkin takia jouduimme köröttelemään sellaiset 60 kilometriä 40km/h.
Kalbarrista ajoimme kauniiseen ja levolliseen Denhamiin, jossa viivyimme viikonlopun yli rentoutuen ja viettäen Vilin synttäreitä. Pääsiäisviikonlopun ja ANZAC dayn muodostamat pitkät vapaat tarkoittivat sitä, että kaikki länsiaustralialaiset perheet olivat hakeutuneet Denhamiin ja muihin vastaaviin rantalomakohteisiin. Tuollaisena peak seasonina majoitus pitäisi varata jopa vuotta etukäteen, mutta jollain järjettömällä onnella löysimme tilaa caravanparkista, joka käytti viereistä tyhjää hiekkatonttia overflow-alueenaan. Katselimme auringonlaskua rantakallioilta, kävimme 26 km päässä Monkey Miassa seuraamassa delfiinien aamuruokintaa, näimme muutamia (mitättömän pieniä) haita Eagle Bluffin näköalapaikalta ja juhlistimme Vilin syntymäpäivää brunssilla rantakahvilassa. Denhamista jäi hyvät tunnelmat.
Denhamin ulkopuolelta otimme kyytiimme yhdysvaltalaisen Chasen, joka oli liftaamassa aina Kununurraan asti. Vili sai juttuseuraa minun ajaessani ja minulla oli taas hetken aikaa parempi omatunto tuon ison auton omistamisesta. Tipautimme Chasen kyydistä Carnarvonissa, jonne meidän piti alkuperäisen suunnitelmamme mukaan jäädä pitemmäksikin aikaa työskentelemään. Tulvien ja farmareiden pääsiäislomien takia mitään poimintatöitä ei kuitenkaan ollut tiedossa viikkoihin jos ollenkaan, joten meidän oli jatkettava matkaa muutaman päivän levähdyksen jälkeen. Halusimme käydä Coral Bayssä snorklaamassa koralliriutalla, mutta kuulimme kaikkien majoitusvaihtoehtojen olevan edelleenkin aivan tukossa pääsiäisen jälkimainingeissa. Exmouth olisi ajanut saman asian, mutta se oli liiaksi pois meidän reitiltämme. Hyväksyimme sen tosiasian, että tällä tavalla matkustettaessa asiat eivät aina mene meidän tahtomallamme tavalla, ja päätimme suunnata seuraavaksi Karijini National Parkiin.
Matkan varrelta löysimme jo toista kertaa Chasen, joka oli viettänyt muutamia päivä Coral Bayn lähettyvillä. Tällä kertaa hän oli yrittänyt saada kyytiä jo edellisillasta asti ja näytti äärimmäisen ilahtuneelta kiivetessään takapenkille pois kunnioitettavan kokoisesta kärpäspilvestä. Hänkin oli menossa Karijiniin, joten vietimme seuraavat yhdeksän tuntia Purkissa kolmisin. Pysähdyimme Tom Pricessa ja päätimme jatkaa yöksi jompaan kumpaan Karijinin kansallispuiston leirintäalueista. Kansallispuiston punaisena pölyävät tiet olivat taas kamalassa kunnossa, alkoi tulla pimeää, ensimmäisellä leirintäalueella ei ollut tilaa ja jouduimme ajamaan vielä 40 km lisää päästäksemme seuraavalle. Istuimme iltaa pimeässä kokkaillen ja jutellen. Ilmeisesti jonkun vieraan kanssa luontevasti ja rennosti juttelu vaatii sen, että on ensin istunut samassa autossa 1,5 päivää.
Seuraavana aamuna erosimme Chasestä, joka lähti patikoimaan Karijinin rotkoihin. Me tutustuimme rotkoihin, vesiputouksiin ja lampiin aluksi hieman rauhallisemmin. Kävimme uimassakin yhdessä lammessa, mikä sai minut ikävöimään Suomen järviä. Olin tietysti liikenteessä tämän tietyn perheen pojan kanssa, joten pelkkä näköalapaikkojen läpikäyminen ei ollut tarpeeksi, vaan meidän piti vielä kavuta yhden rotkon pohjalle ja kulkea reittiä, jonka alkupää oli asteikolla 1-6 luokiteltu vaikeudeltaan kolmoseksi ja loppupää vitoseksi. Osa ko. patikkareitistä oli hautautunut veden alle, joten jouduimme heti alussa hylkäämään kenkämme ja puolet vaatteistamme, puoliksi roikkumaan ja puoliksi kahlaamaan etsien vedenalaisia jalansijoja ja lopulta kiipeilemään kapeilla kallionkielekkeillä päästäksemme sen loppuun asti. Vasta tuon Amazing Racea muistuttavan suorituksen jälkeen Vili oli valmis lähtemään eteenpäin kohti Port Hedlandia, joka olikin sitten rumin kaupunki pitkään aikaan. Yövyimme huoltoaseman caravanparkissa valtatien ja lentokentän vieressä ja lähdimme heti aamusta ajamaan kohti Broomea, jonne saavuimme siis 28.4.
Broomessa olemme asuneet Broome’s Last Resortissa, joka aluksi vaikutti ihanteelliselta hostellilta. Puitteet ovat upeat; on terassia, riippumattoja, uima-allasta ja palmuja. Valitettavasti tunnelmaa latisti heti alkuun se, että Purkki oli alkanut huolestuttavasti täristä tyhjäkäynnillä ja että työtilanne näytti vielä aikaisempaakin toivottomammalta. Meidän selvittelyjemme mukaan Kununurrassakaan ei ole töitä ennen kesäkuuta ja siellä on valmiiksi n. 200 backpackeriä odottelemassa sesongin alkua. Nämä molemmat ongelmat ratkesivat kuitenkin ilman sen kummempaa yrittämistä meidän taholtamme. Äitihän sen taas tiesi, että kyllä asiat järjestyvät. Vili yritti itse antaa ensiapua Purkille, kun ohi kulki meidän hostellissamme lomaileva mekaanikko, joka lupasi hoitaa asian huomattavasti normaalia halvemmalla. Sytytystulppien ja niiden johtojen vaihtaminen maksoi meille 180 dollaria, kun huoltamoon vietäessä samasta olisi joutunut maksamaan yli 300 dollaria.
Työtilanne parani kahdessa osassa. Ensin Last Resortin omistaja kysyi Vililtä, josko hän kaipaisi töitä. Saimme sitä kautta 1,5 päivän pestin Cable Beachside Villasissa, jossa nostelimme tiilejä loma-asuntojen seinustoilta pois tuholaistorjujien tieltä ja laitoimme ne myrkytyksen jälkeen takaisin. Teimme homman niin nopeasti, että meille jäi aikaa myös puutarhanhoitoon. Vili trimmasi (= tuhosi) joitakin pensasaitoja ja etsi turhaan sisäistä puutarhuriaan. Minun täytyy sanoa, etten antaisi kenenkään tehdä minun pensasaidoilleni sellaisia asioita, joita Vili teki niille pensasraukoille! Meidän pomomme, maailman herttaisin pariskunta Ross ja Brett, olivat kuitenkin tyytyväisiä ja väittivät puskien näyttävän taas ihan hyvältä muutaman viikon jälkeen. Epäilen.
Tässä kohtaa alkoivatkin meidän vaikeutemme Last Resortin omistajan Peten kanssa. Hän oli aikaisemminkin ollut meille tarpeettoman tyly, mutta tilanne kärjistyi meidän nauttiessamme Rossilta ja Brettiltä saamiamme yksiä työpäivän jälkeisiä kylmiä oluita hostellin ulkopuolella istuskellen. Hostellissa on oma baari, mikä tekee siitä anniskelualuetta ja estää omien juomien tuomisen sisälle. Pete veti sitten palollisen herneitä nenäänsä siinä ulkona juomisestakin ja kävi meidän huoneissamme penkomassa meidän tavaramme siltä varalta, että olisimme jemmanneet sinne jotakin. Todella ystävällinen ele ja kohtelu on jatkunut samanlaisena siitä lähtien, vaikka ostimme kiltisti seuraavan päivän töiden jälkeiset juomamme hostellin baarista.
Aioimme viipyä Broomessa vielä toisenkin viikon ja vaihtaa hostellia, mutta työt tulivat taas meidän luoksemme. Pete kuulutteli respasta, että töitä olisi jälleen tarjolla. Me ilmoittauduimme aika haukkana Marty-nimiselle miehelle ja meidän täydelliseksi yllätykseksemme Pete kehui meitä hyviksi työntekijöiksi! Marty kaipasi kolmea ihmistä matkustamaan kahdeksaksi viikoksi pienen kiertävän tivolinsa mukana ensin pohjoiseen Derbyyn, Halls Creekiin, Kununurraan ja Fitzroyhin ja sitten etelämmäksi Exmouthiin ja Monkey Miaan. Työ sisältää kaikkien laitteiden ja telttojen pystyttämistä ja purkamista sekä jonkin verran asiakaspalvelua. Palkka on 400 dollaria viikolta puhtaana käteen sekä ilmainen majoitus kuuden hengen asuntovaunussa, jossa on kolme kerrossängyin varustettua pientä huonetta. Lyöttäydyimme yhteen hostellilla tapaamamme saksalaisen Frankin kanssa ja kävimme Martyn tivolissa työhaastattelussa. “Työhaastattelu” sisälsi kaksi osiota. Ensin Marty halusi tietää, olemmeko kiinnostuneita matkustamaan ympäri Luoteis-Australiaa. Myönteisen vastauksen saatuaan hän ohjasi meidät tutustumaan tuleviin majoitusolosuhteisiimme ja kysyi, vieläkö haluamme työn. Muutamme perjantaina, työt alkavat lauantaina ja kiertueelle lähdemme maanantaina. Työn saaminen oli tällä kertaa “too easy”, kuten Marty itsekin totesi, kun emme kääntyneetkään kannoillamme sen asuntovaunun nähtyämme.
Ehdimme myös hieman juhlia vappua omatekoisen salmarin avustuksella ja käydä useilla asiaankuuluvilla piknikeillä. Vappuaattona meidän seuraamme liittyi ensimmäinen aboriginaalinainen, jonka kanssa olen koskaan kunnolla keskustellut. Kuulimme kiehtovia asioita aboriginaalikulttuurista ja todella järkyttäviä tarinoita heidän kohtelustaan. Tiesinhän minä, ettei heitä tasavertaisesti kohdella, mutta todellisuus on paljon raaempaa kuin halusin uskoa.
Saksalaiset Johanna ja Sabrina, joiden kanssa ystävystyin Bundabergissa, saapuivat Broomeen muutamia päiviä meidän jälkeemme ja olemme viettäneet hauskoja hetkiä juoruten, kertoillen matkan varrelta tarttuneita tarinoita ja sattumuksia, juoden mansikkamaitoa, pelaten korttia ja Trivial Pursuitia, maaten rannalla sekä etsien dinosauruksen jalanjälkiä. Olen niin kipeästi kaivannut sitä, että saan viettää aikaa ystävien kanssa! Vili on ihana, mutta eihän poikaystävä kaikkeen kelpaa.
Pauliina
