Tagged: järjestelyt.

Kohta pilvien päältä voin muistaa tämän maan

Viimeinen viikkomme Australiassa oli niin täynnä kaikkea, ettei minulla ollut aikaa kirjoittaa siitä sanaakaan. Nyt olen Hong Kongin lentokentällä tappamassa kahdeksaa tuntia ennen jatkolentoani Frankfurtiin ja sieltä Helsinkiin. Lentokenttien ilmaiset wifit ovat kova sana!

Viime viikon torstain vietimme vielä Darwinissa. Yritimme saada kaiken irti viimeisestä auringonottotilaisuudesta waterfrontissa ja sainkin vatsani kauniin punaiseksi. (Muuttuihan se siitä ruskeaksi, joten olen selvillä vesillä päästessäni huomenna Suomeen.) Illalla menimme ylihinnoitellulla belgialaisbackpackerin polkemalla riksalla Mindil Beach Sunset Marketille nauttimaan ilmapiiristä ja livebändeistä. Markkinat sulkivat kymmeneltä, joten meillä oli useita tunteja aikaa roikkua lentokentällä odottelemassa aamukahdelta lähtevää lentoamme Sydneyyn. Lento meni torkkuessa ja perillä tulli yritti saada meitä kiinni hedelmien salakuljetuksesta (joutuivat pettymään). Sydneyn päässä soitin Maze Backpackersiin saadakseni meille ilmaisen kyydin lentokentältä hostellille ja iltapäivän kulutimme nukkuen hostellin tv-huoneessa.

Viikonloppu Sydneyssä meni meiltä hieman ohi. Balin lennolta nappaamamme flunssa alkoi verottaa ja unirytmikin oli kamalassa kunnossa lentokentällä ja koneissa nukuttujen öiden jäljiltä. Jonkin verran kävelimme keskustassa, Darling Harbourissa ja Circular Quayssa, mutta suurin osa järjestelyistä, nähtävyyksien ihailusta ja shoppailusta oli hoidettava alkuviikosta. Maanantaina aloitimme vakavan osuuden ja kävimme verotoimistossa täyttelemässä veronpalautuslappusia. Monet backpackerit hakevat veronpalautuksensa jonkun erillisen yrityksen kautta, mikä tarkoittaa vähintään 100 dollarin välityspalkkioita ko. firmoille. Minulle ei ole missään vaiheessa selvinnyt, minkä takia asiaa ei voisi yhtä kätevästi hoitaa itsekin ja säästää samalla hieman. Täytyy tosin ensin katsoa, alkaako niitä palautuksia tippua tilille vai ei… Kaiken kaikkiaan verotoimistossa asioiminen oli melko yksinkertaista.

Tungimme maanantain ja tiistain täyteen nähtävyydeltä toiselle juoksemista ja ylimääräisen ajan käytimme tehokkaasti ihanissa vaatekaupoissa (General Pants, Jay Jay’s jne). Teimme kierroksen Monorailillä, kävimme Sydney Towerissa, kiipesimme Harbour Bridgen näköalatasanteelle ja otimme lautan Circular Quaysta Darling Harbouriin pimeällä. Tykkäsin kovasti noista kaikista. Monorailin kyydistä näkee hyvin Darling Harbouria (josta saa kyllä pätevän kuvan siellä kävelemälläkin), kaupungin valtavan koon tajuaa vasta Sydney Towerista katsottuna, Harbour Bridgen Pylon -lookoutilta on kaunis näköala oopperatalolle ja iltalauttojen kansilta voi ihailla pilvenpiirtäjiä, oopperataloa ja Harbour Bridgeä valoineen.

Meidän oli tarkoitus mennä Blue Mountainsillekin, mutta se jäi väliin Vilin ihastuttua Sydneyyn. Minustakin Sydney tuntui hyvin erilaiselta tällä kertaa verrattuna vuoden takaiseen kahden viikon oleskeluuni. Olihan se tietysti eri asia saapua yksin sillä oletuksella, että matkustelee seuraavan vuoden ajan aivan keskenään ympäri vierasta maata. Vilin kanssa Sydney näytti niin paljon kauniimmalta.

Sydneyssä ihmisetkin ottavat aivan eri tavalla kontaktia kuin missään muussa Australian kaupungissa. Jäin jatkuvasti suustani kiinni kauppojen myyjien kanssa, minua pyydettiin illalliselle asioidessani yksin viinakaupassa ja tutustuimme moniin ihmisiin hostellillakin. Maze on tosin siitä erityinen hostelli, että siellä joka illaksi on järjestetty jotain aktiviteettia, joihin osallistuminen palkitaan usein ilmaisella goonilla ja/tai drinkkilipuilla. Mekin päädyimme puolivahingossa pelaamaan juomapeliä muovimukit täynnä jonkun muun goonia. Muutamaan kertaan poikkesimme Scubarissa, 3 Wise Monkeysissa, Scruffy Murphy’sissä tai Maloney’sissa, joka oli minun vakipaikkojani jo vuosi sitten. Uusi pubeihin levinnyt villitys olivat erilaiset kilpa-ajot, joissa kilpailemassa oli mm. rapuja ja torakoita. Viimeisen illan Maloney’sissa pelasti They Call Me Bruce, joka soitti kaikkea The Darknessista Franz Ferdinandiin ja Oasikseen. Aamulla oli lähdettävä niin aikaisin, että päätin jättää nukkumisen kokonaan väliin ja keskittyä rinkkani pakkaamiseen ja muuhun säätöön. Aamuyöstä minua jututti aussimies, joka epäili minua irkuksi tai skotiksi ja jonka päähän pintyin lopulta norjalaisena. Minun ääntämiselleni on selvästi käynyt jotain pahoja asioita täällä ollessani!

Lähdimme lentokentälle viideltä aamulla, minun lentoni lähti puoli kahdeksalta ja Vilin kymmeneltä. Lennämme eri reittejä, koska Vili ei saanut paikkoja minun lennoilleni mihinkään järkevään hintaan. Ensimmäisen 10-tuntisen lennon kulutin katselemalla koko 6. tuotantokauden How I Met Your Mother -sarjaa, seuraavalla olisi varmaan nukuttavakin. Nämä pidemmätkin lennot Cathay Pasificilla sujuvat melko kivuttomasti, kun saa katsella elokuvia ja sarjoja tai kuunnella musiikkia edessään olevalta pieneltä tietokoneelta. Ruoka oli tosin hirveää, ei todellakaan uponnut mikään vetinen congee.

Henkisesti Australiasta lähteminen on näinkin pitkän ajan jälkeen raskasta. Se ehti alkaa tuntua kodilta ja minun elämäni oli vuoden ajan kokonaan siellä. Lievää lentokoneessa itkeskelyä lukuun ottamatta olen melko onnistuneesti harhauttanut itseäni How I Met Your Motherilla ja huijannut itseni sellaiseen univajeeseen, että kaikki tuntuu epätodelliselta. Lupaan kohdata todellisuuden sitten myöhemmin ja käsitellä sitä asianmukaisesti.

Kukaan ei sitten kysy: “Noh, millainen oli Australia?” tai “Miten meni reissu?” Minulla ei ole tarpeeksi sanoja kertomaan kaikista niistä toisiaan seuranneista pienistä hetkistä ja tapahtumista, jotka yhdessä muodostivat tämän vuoden, enkä voi vastata yhtään vähemmälläkään. Miten minä pystyisin muutamalla sanalla kuvaamaan jotain sellaista, joka on toisaalta ollut upeinta ja toisaalta taas kipeintä ikinä?

Pauliina

03:18 pm, by matkalaulu 1  |  Comments

Reissaa niin kuin et huomist ei ois

Asiat ovat edenneet kovaa vauhtia. Meillä oli onnea auton myymisen kanssa, koska ensimmäinen sitä katsomaan tullut pariskunta halusi ostaa sen. Kiivaan hintaneuvottelun päätteeksi Purkki siirtyi uusille saksalaisille omistajilleen 3000 dollarilla. Se oli 500 dollaria vähemmän kuin pyysimme, mutta Purkin myynti-ilmoitus ei ollut herättänyt valtavaa vastaustulvaa tai kyselyitä ja aikamme Australiassa alkaa käydä vähiin. Olen kahden viikon päästä Suomessa! Loppujen lopuksi auton myyminen kesti siis viisi päivää, ei paha lainkaan. Minulle stressaavinta oli kaikki toissijainen säätäminen, lähinnä auton tyhjennys ja siellä sikin sokin olleiden tavaroiden ahtaminen takaisin rinkkaan, mutta selvisin siitäkin. Saksalaiset kävivät tutkimassa ja koeajamassa Purkin tiistai-iltana, eilen kirjoitimme paperit kuntoon ja saimme paksun tukon käteistä. Hostellin löytäminen oli taas vaihtelun vuoksi haastavaa, koska lähes kaikki olivat täyteen varattuja emmekä tietenkään olleet huolehtineet asiasta etukäteen. Me emme koskaan opi! Päädyimme Frogshollow Backpackersiin, joka saisi minun puolestani sijaita lähempänä keskustaa ja jossa joudumme maksamaan 80 dollaria kahden hengen huoneesta yöltä. Purkin huristettua pois näköpiiristä heitimme vain nopeasti tavaramme hostellille säilytykseen ja painuimme suorinta tietä Flight Centeriin kyselemään lentoja Balille. Saimme lennot Densapariin suhteellisen edullisesti, menopaluun hinnaksi tuli vain 392 dollaria per pää. Lauantaina Bali kutsuu ja tapaamme siellä myös Sebastianin, Chrisin ja Tomin! Sebastian on ollut siellä jo hyvän aikaa, Chris ja Tom lentävät huomenna. Meillä ei ole aikaa kovin pitkään Indonesia-vierailuun, sillä paluulentomme Darwiniin lähtee myöhään keskiviikkoiltana ja seuraavana yönä lennämme Sydneyyn viettämään viimeisiä hetkiämme Australiassa. Tuntuu omituiselta lähteä lomalle tästä backpacker-elämästä, mutta tietyllä tavalla minä olen sen kyllä ansainnut.

Huomenna on tiedossa kaikenlaista asioiden järjestelyä taas. Pitäisi varata hostelli Balilta, vaihtaa rahaa, lähettää ehkä joitakin talvivaatteita edeltä Sydneyyn ja mitä vielä. Tämä sirkus ei sitten rauhoittunutkaan auton myymisen jälkeen!

Pauliina

12:15 pm, by matkalaulu  Comments

Another turning point, a fork stuck in the road

Ei Exmouth ehkä niin paha ollutkaan, kuin aluksi pelkäsin. Sen viikon keskiviikko oli kuulemma “the coldest day like… ever?”, mutta ainakin oli lakannut satamasta. Torstaina päätimme Vilin kanssa lähteä tutkiskelemaan Ningaloo -koralliriuttaa ja varasimme visitor centeristä Ningaloo Ecology Cruises -järjestäjän 60 dollarin retken, johon sisältyi lasipohjaisella veneellä seilailua ja snorklaamista. Kumpikaan ei ollut kovin innoissaan hyiseen veteen pulahtamisesta, mutta ilman snorklailun mahdollisuutta myös veneily olisi jäänyt paljon lyhyemmäksi eikä retkien hinnoissa ollut suurtakaan eroa. Päädyimme siis pidempään vaihtoehtoon ja ajattelimme jättää snorklaamisen väliin. Bussimatkalla riutalle ja riutalta pysähdyimme katsomaan nähtävyyksiä; oli uponneen laivan hylkyä, kesyjä villihevosia, majakkaa ja kaukana pärskiviä valaita. Opas sai Exmouthin kuulostamaan kovankin tason salaliittoteorioiden näyttämöltä. Kaupungin liepeille on ripoteltu useita salaisia, tarkasti vartioituja alueita ja ilmassa oli spekulaatioita aina avaruusaseman rakentamiseen asti. Riutalle päästyämme meitä vastassa oli puolalaissyntyinen Alek, joka toimi pienen lasipohjaveneemme kapteenina ja harrastelijatason standup-koomikkona. Näkymät veneen pohjan läpi olivat kyllä hienot, mutta korallit tuottivat pienen pettymyksen. Tiesinhän minä, etteivät ne näytä samalta kuin kuvissa, mutta olisivat ne saaneet hieman värikkäämpiä olla. Korallit ovat luonnossa vain ja ainoastaan vihreänharmaita. Kalat olivat värillisiä kyllä ja näimme kilpikonnankin. Päästessämme snorklaus-kohteeseemme yllätin itseni ja Vilin nostamalla käteni pystyyn, kun varusteita alettiin jakaa. Vilin pienen paniikin sävyttämä ilme kertoi, ettei hän todellakaan ollut henkisesti varautunut osallistumaan siihen osaan retkeä, muttei hän myöskään ollut valmis olemaan yhtään minua raukempi. Sinnehän me sitten päädyimme uiskentelemaan ja olimme tyytyväisiä valintaamme. Ei sen takia, että näkymät olisivat olleet paljon sen kummempia kuin lasipohjaveneen läpikään, vaan lähinnä siksi, että me oletimme niiden olevan ja olisimme jälkeenpäin kuvitelleet missanneemme jotain järisyttävää. Vesi oli kyllä jäätävää, mutta olemmepa snorklanneet koralliriutalla.

Roadtripille lähteminen pakotti meidät tekemään muutamia ennakkovalmisteluja (osa niistä meni täysin hukkaan, kuten myöhemmin selvisi). Auton pakkasimme vasta viimetipassa aamulla (ja täyteenhän se tuli), mutta Chris ja Tom kokeilivat telttansa pystytystä käytännössä ja Vili tarkisti Purkin renkaiden paineet. Great Central Road, jota pitkin suunnittelimme ajavamme Ulurulle ja Alice Springsiin, kulkee muutamien aboriginaalialueiden (Cosmo Newberry Aboriginal Land ja Southern Central Reserve Aboriginal Land) läpi, ja siellä ajamiseen vaaditaan netissä anottavat luvat. Myös Uluru-Kata Tjuta -kansallispuistossa vierailu vaatii yhden, jonka saa tosin hankittua vasta paikan päällä. Jouduimme sitoutumaan tiettyihin säännöksiin niillä alueilla. Näistä eniten meitä koskettivat alkoholin kieltolaki ja bensankin on oltava tietynlaista, jottei kukaan erehdy sniffailemaan sitä. Aboriginaalien keskuudessa päihteiden väärinkäyttö on sen verran suuri ongelma, että se otetaan hyvin vakavasti. Muita kiellettyjen aktiviteettien listalle päätyneitä asioita olivat päätieltä poistuminen, aboriginaalien ja heidän yhteisöjensä kuvaaminen ja videoiminen, metsästäminen ja kalastaminen, roskaaminen, nuotion tekeminen, tuliaseiden käyttäminen sun muuta.

Meidän elämäämme helpotti se, että tivoli pysyi kaupungissa maanantaihin asti koulujen talvilomien takia. Meidän ei siis tarvinnut enää viimeisenä yönä pistää koko roskaa kasaan! Show oli tihkusateesta johtuen hiljainen ja vietin sen lähinnä ampuen Coreyn kojussa. Päivän päätteeksi saimme vielä viimeisen kerran ajella Tumblerilla, minkä jälkeen otimme kevyesti kuppia ja istuskelimme vaunumme vieressä Sebastianin kanssa. Olin pettynyt siihen, ettei kukaan muu vaivautunut pitämään meille seuraa, mutta minkäs teet.

Roadtrip (Exmouth - Uluru - Darwin) day 1
Matkaan pääsimme lähtemään sunnuntaina 10.7 ja melkeinpä aikataulun mukaisesti vähäisistä yöunista huolimatta. Ajoimme päivässä koko matkan Exmouthista melkein Geraldtoniin asti. Carnarvonin tienoilla alkoi sataa kunnolla ja teiden viereiset pellot lainehtivat vettä, joka oli paikoittain tulvinut tiellekin. Laitoimme teltat pystyyn levähdyspaikalle juuri ennen Geraldtonia. Laitontahan se on, mutta ei meille jäänyt paljon vaihtoehtoja, kun myöhäisen ajankohdan takia kaikkien caravanparkien respat olivat jo kiinni. Lisäksi pojat tahtovat säästää vähän rahaa ja yöpyä tienpäällä aina, kun se vain on mahdollista. Teltassa yöpymistä ei tosin ainakaan helpottanut kunnon öinen vesisade. Minun ja Vilin teltta pitää jossakin määrin vettä, mutta poikien halvempi versio vuosi pahasti. Onneksi olimme lainanneet heille pumpattavan ilmapatjamme, muuten he olisivat omien sanojensa mukaan joutuneet nukkumaan keskellä telttansa pohjalle muodostunutta järveä. Heräilimme välillä huutelemaan teltasta toiseen ja tarkistamaan, miten pojat pärjäsivät. Nämäkään epämukavuudet eivät vaikuttaneet heidän hyvään tuuleensa, mikä oli hyvä merkki ja piti minut toiveikkaana tämän roadtripin suhteen.

Roadtrip day 2
Ajoimme heti aamusta Geraldtonin keskustaan täydentämään ruokavarastojamme. Vili soitteli muutamia varmistuspuheluja eri numeroihin Great Central Roadin kunnosta. Tien sanottiin olevan auki kaikelle liikenteelle ja kaikki vaikutti olevan hyvin, mitä nyt hieman vettä tiellä. Viimeisestä numerosta tiputettiinkin sitten kunnon pommi ja kerrottiin, että jossain Great Central Roadin varrella tie kulkee kanjonin pohjalla ja vettä on tiellä noin metrin verran, ollut helmikuusta asti. KIITOS NÄISTÄ TIE-ON-AUKI-JA-HYVIN-PÄÄSEE-AJAMAAN-FALCONILLAKIN -KUUMISTA LINJOISTA! Vili yritti vielä kartoittaa meidän mahdollisuuksiamme päästä ko. vesiesteen yli, ainoa vaihtoehto olisi ilmeisesti ollut työntäminen. Emme olleet valmiit ottamaan aivan tuollaisia riskejä, joten aloimme hahmotella uutta suunnitelmaa. Alice Springsiin pääsee toki kiertämälläkin, tosin täällä kiertotiet eivät ole siitä lyhyimmästä päästä. Valitsimme eteläkautta koukkaamisen ja ajoimme ensin lähes Perthiin asti, josta lähdimme kohti Coolgardie’a ja Norsemania ja lopulta Eyre Highwayta pitkin kohti Adelaidea Nullarbor-tasangon läpi. Matkan pituuteen tuli lisäkilometrejä sellaiset 2000. Eikä se tuohon loppunut, ei lähellekään. Koko toisenkin päivän satoi ja lämpötila tipahti reilusti alle 10 asteen, joten pojat eivät ymmärrettävistä syistä olleet kovin innoissaan telttamajoituksesta. He olivat nukkuneet pitkin päivää autossa ja lupasivat ajaa yötä myöten minun ja Vilin nukkuessa vuorostamme takapenkillä. Kahden aikoihin yöllä, keskellä Australian pisintä suoraa tieosuutta (146,6 km, btw), Purkki alkoi pitää huolestuttavaa ääntä. Pojat epäilivät heti renkaan puhkeamista, mutta emme olleet aivan niin onnekkaita. Renkaista ei siinä pimeydessä löytynyt mitään vikaa, joten jouduimme viettämään yömme pysähdyspaikalla autossa. Tai ainakin yritimme, sillä puoli viideltä olin täysin kypsä kiemurtelemaan takapenkillä etsien parempaa asentoa. Lisäksi penkille oli vuotanut vettä ja vaatteeni olivat märät ja kylmät. Vili oli ihana, laittoi teltan pystyyn ja vaati minua pukeutumaan omaan huppariinsa.

Roadtrip day 3
Heräsin yksin tienvarrelta keskeltä Nullarborin tasankoa teltasta, jonka päällyskankaan tuuli oli heittänyt pois teltan päältä. Ei kovin lupaava alku päivälle. Autosta ulos möyrineet Chris ja Tom briiffasivat minua ja kertoivat oikean eturenkaan laakereiden hajonneen. Joku ohi ajanut mies oli onneksi pysähtynyt ja määrittänyt vian meitä varten, muuten olisimme olleet vielä pahemmassa pulassa. Vili oli lähtenyt liftaamaan roadtrainin kyydissä 560 kilometrin edestakaista matkaa Norsemaniin ostamaan varaosia, olisi takaisin hyvällä tuurilla seitsemässä tunnissa. Pojat tekivät minkä pystyivät sinä aikana ja ainakin se hyvä puoli tässä kaikessa oli, että ihmiset täällä pysähtyvät auttamaan. Vanhemmanpuoleinen (Euroopassakin reppureissannut ja nyt Australiaa kiertävä) perthiläinen pariskunta lainasi vasaraa ja talttaa rikkinäisen osan irrottamiseksi. Toinen pari Mike ja Linda löysivät tavaroistaan melkein-mutta-ei-ihan-sopivan uuden osan. Tässä vaiheessa huomasimme meiltä puuttuvan myös laakereiden korjaamiseen tarvittavaa rasvaa, jota Mike lupasi lähettää meille seuraavalta huoltoasemalta. Rasvan ja Miken lyhyet kirjalliset ohjeet meille toimitti Kenworthiä ajanut rekkakuski, joka selitti Chrisille uuden osan asennuksen kädestä pitäen. Vili palasi valtavan oversize-roadtrainin kyydissä viiden aikoihin, ja roadtrainia ajaneen kiivin avustuksella ja työkaluilla saimme viimein laakerit vaihdettua. Mikäli ongelma olisi ollut vakavampi emmekä olisi saaneet sitä korjattua paikan päällä, olisimme joutuneet hylkäämään Purkin sinne erämaahan, koska sen hinauttaminen pois olisi maksanut enemmän kuin auton arvon verran. Oli jo pimeää ja sen verran myöhä, että päätimme viettää vielä toisenkin yön siinä levähdyspaikalla, minä ja Vili teltassa ja pojat autossa. Sitä ennen kiivi laittoi meille nuotion pystyyn, kertoili jännittäviä tarinoita palavista roadtraineistä ja myönsi katselevansa elokuvia ajaessaan.

Roadtrip day 4
Heräsimme aamulla roadtrainin käynnistyessä vieressä ja söimme aamiaista kokoontuneena nuotion lämpimien tuhkien ympärille. Matka jatkui vihdoin 30 tunnin jumissa olemisen jälkeen. Koko päivä kuluikin melkein ajaessa, sillä meillä oli rutkasti kiinni otettavaa. Otimme hieman varovaisemmin tällä kertaa ja pysähdyimme vähän väliä tarkistamaan renkaiden lämpötilat. Kolme pölykapselia jäi päivän aikana matkan varrella, pojat eivät ilmeisesti olleet kunnolla laittaneet niitä takaisin paikoilleen. Nauroimme Purkin yrityksille levittäytyä pala palalta Eyre Highwayn varrelle. Iltapäivästä pääsimme siirtymään Länsi-Australiasta Etelä-Australian puolelle ja hieman rajan jälkeen pysähdyimme merenrannan näköalapaikalle katselemaan maisemia. Nättejä kallionjyrkänteitä, mutta ei oikeastaan mitään sellaista, jota en olisi jo aiemmin nähnyt. Päätimme taas kerran ajaa pitkälle yöhön, koska olimme kaikki oppineet kammoksumaan pitkiä öitä kylmässä teltassa tai autossa. Chris ajoi Port Augustan liepeille ja pysähdyimme vasta aamuyöstä. Minä sain itselleni koko auton takapenkin, kun Vili halusi nukkua teltassa. Minun osaltani tämä oli ensimmäinen kunnolla nukuttu yö, mutta Vili-raukka oli jäätynyt teltassa.

Roadtrip day 5
Ajoimme heti aamusta Port Augustan keskustaan etsimään visitor centeriä ja kyselemään mekaanikkojen puhelinnumeroita. Purkki piti saada huollettua kaikkien tulevien potentiaalisten ongelmien välttämiseksi. Onneksi saimme ajan heti aamuksi, mutta siinä ne positiiviset uutiset olivatkin. Kaikkiin pieniin ja isompiinkin remppoihin menee melkein koko päivä ja hinnaksi tulee lähes 500 dollaria. Meidän oli tarkoitus ehtiä tänään Coober Pedyyn (joka on tunnettu useiden elokuvien maailmanloppu-kohtauksien kuvauspaikkana) asti ja nukkua kerrankin hostellissa. Suihku olisi myös kova sana, kun viimeisestä kerrasta on nyt se neljä päivää… Täytyy nyt katsoa, mihin tästä enää keritään.

Kaiken kaikkiaan roadtrip olisi tähän asti voinut mennä paljon huonomminkin. Ainakin olemme edelleen liikkeellä ja matkaseura on osoittautunut juuri oikeanlaiseksi. Noilta pojilta ei ihan helposti lopu huumorintaju kesken!

Pauliina

04:43 am, by matkalaulu 4  |  Comments

Jossain sä tahdothan vielä kanssain viettää joulun kahden

Maanantai eli viimeinen päiväni Cairnsissa kului tyttöjen kanssa laguunin reunalla istuskellen. Notkuin salaisesti hostellilla palautettuani avaimeni aamulla. Hähä. Illalla Alisa heitti minut lentokentälle omaan äidilliseen tapaansa. Kummallakaan meistä ei juuri ollut käsitystä lentokentän sijainnista, mutta milloinpa minä olisin tuollaisista huolehtinut. Löytyihän se muutaman u-käännöksen jälkeen ja aivan ajoissakin. Olin maksanut 15 kg:sta matkatavaroita, mutta rinkkani painoikin yllättäen yli 19 kg ja jouduin maksamaan hurjia summia extraa. Kirosin vihanneshöyrytintä ja muuta ylimääräistä matkan varrelta kertynyttä sälää. En ymmärrä, miten olen voinut Suomesta lähdön jälkeen kerätä melkein 8 kg lisää painoa rinkkaani. Ei mitään järkeä, enhän minä ole ostanut paljon mitään koko aikana!

Lento lähti 00.50 maanantai-tiistai -yönä ja kesti n. 3,5 tuntia. Nukkuminen jäi siis aika vähäiseksi. En ollut kummemmin selvitellyt reittiä lentokentältä hostellille, enhän minä koskaan. Laskin osittain muutaman saksalaistytön varaan, koska he väittivät hostellinsa olevan jossain samalla suunnalla. Eipä ollut. Jaoimme taksin keskustaan heidän ja erään ruotsalaispojan kanssa. Huomasin olevani jossakin päin keskustaa minulle tuntemattomassa melkein neljän miljoonan ihmisen kaupungissa siinä kuuden aikoihin aamulla. Ruotsalaispoika neuvoi vähän suuntaa ja päädyin istumaan keskelle Federation Squarea netistä etsityt ohjeet ja Lonely Planet sylissäni. Paikallistin itseni ja hostellin kartalta, mutta valitettavasti meidän olinpaikkojemme välillä oli n. 5 kilometrin matka eikä minulla mitään hajua siitä, kuinka tuon matkan kulkisin. Kerättyäni itseni nappasin ratikan suurin piirtein oikeaan suuntaan. Ärsytti niin paljon kaikkien olennaisten tienviittojen ja suuntaohjeiden puute, että matkustin aivan kiusallani pummilla. Osasin jäädä oikealla pysäkillä pois ja kävellä sieltä Pint on Punt -hostellille, johon olin tehnyt varauksen jo viikkoja sitten. Kolmisen tuntia siihen menikin, että pääsin lentokentältä Windsoriin. Ei se sinällään huono ollut, että respa oli auennut 15 minuuttia ennen minun saapumistani. Minulle oli sänky vapaana ja sain tehtyä check inin samantien.

Pint on Punt näyttää lähinnä kadunvarsikievarilta. Respa on auki neljä tuntia päivässä, jonka jälkeen sen henkilökunta siirtyy alakerran irkkupubiin töihin. Kaikki asiointi muina aikoina hoidetaan siis pubin baaritiskillä. PoP on pieni ja nuhruisella tavalla kodikas hostelli ja sen henkilökunta on ollut todella ystävällistä. Sain jopa ilmaista aamiaista heti saavuttuani. “No dramas”, minulle todettiin. Ilmainen aamiainen tulee tarpeeseen, sillä lähistöllä ei ilmeisesti ole kunnollista ruokakauppaa ja hostellin keittiö on kooltaan vajaat puolet siitä keittiöstä, joka minulla oli Tampereen asunnossani. Ei taida tulla suuremmin kokkailtua.

En jaksanut lähteä enää keskustaan harhailemaan, taisin hoitaa sen tuolta päivältä jo heti aamusta. St. Kildassa kävin kävelemässä, mutta se ei tuolloin vielä miellyttänyt minua. Ihan suloisia kahviloita ja ruokapaikkoja kai, mutta siinäpä se. Jonain päivänä täytyy käydä paremmalla ajalla katselemassa keskustan pilvenpiirtäjiä, niillä oli minuun rauhoittava vaikutus.

Ilma on huomattavasti kylmempi kuin Cairnsissa. Lämpöä oli saavuttuani vajaat 20 astetta ja tuuli oli hyytävä. (Suomessa paleleva äitini kielsi sanomasta mitään hyytävästä tuulesta, koska en kuulemma tiedä mistä puhun…) Teki se silti pahaa, koska en omista lämpimiä vaatteita.

Asuin yhden yön kuuden hengen dormissa ja kulutin ensimmäisen illan juttelemalla niitä näitä ihmisten kanssa. Hostellilla asuu hyvinkin puheliasta porukkaa enkä tuntenut oloani enää niin yksinäiseksi ja eksyneeksi.

Keskiviikkoaamuna kannoin rinkkani respaan, sillä vaihdoin dormista Vilin varaamaan kahden hengen huoneeseen, joka ei ollut vielä puhtaana. Lähdin Viliä vastaan lentokentälle ja tällä kertaa olin jopa selvittänyt kätevimmän tavan päästä sinne ja takaisin. Minun oma tapani ei ollut ollut se kaikkein toimivin ja olin ehdottoman valmis nöyrtymään ja kokeilemaan jotain muuta. Otin ratikan keskustaan ja siellä jonkin aikaa kuljeskeltuani suuntasin Skybusilla kentälle. Vilin kone oli vartin myöhässä, joten minulla oli hyvin aikaa ostaa meille shuttle bus -liput hostellille. Melbournen Tullamarine-kentältä kulkee suurimpiin lähiöihin 15 audin hintainen minibussi, jolla pitäisi periaatteessa päästä suoraan vähän minkä tahansa hostellin ovelle. Sama toimii toiseenkin suuntaan, jos varaa itselleen noudon päivää etukäteen.

Roikuin international arrivals -aulan kaiteessa odottamassa Viliä enkä aivan viime hetkeen asti osannut ajatella, että hän olisi oikeasti tulossa. Tuntui (ja tuntuu vieläkin) epätodelliselta, että olen ollut täällä neljä kuukautta näkemättä häntä ja että hän aivan yhtäkkiä voisikin olla täällä minun luonani, osa minun aussielämääni. Niin siinä kuitenkin kävi ja meidän lentokenttäkohtaamisemme meni aikalailla juuri siten, kuin olin tänne lähtiessäni kuvitellut sen tapahtuvan. Lähtöni jälkeen olin kyllä kuullut niin paljon masentavia tarinoita vastaavissa tilanteissa olleilta ihmisiltä, että olin aika hermostunut. Ei olisi ollut mitään syytä, Vilin nähdessäni neljä kuukautta eri puolilla maapalloa unohtui samantien. Vili vain tipautti rinkkansa ja reppunsa maahan, halasimme pitkään ja taisimme molemmat täristä hieman. Olin myös heti tyttöystävän velvollisuuksieni tasalla ja kaivoin laukustani steak pien Vilin todetessa olevansa nälkäinen. Pisteet kotiin.

Keskiviikkona ilma oli lämmin ja aurinkoinen ja Vili jaksoi vielä lähteä tutkimaan St. Kildaa kartta kädessä. (Toistaiseksi olen ollut myöntyväinen ja antanut Vilin toimia meidän kartanlukijana, mutta voitte uskoa, että siihen tulee pian muutos!) Tällä kertaa tuo lähiö oli huomattavasti enemmän minun makuuni. Onhan siinä eroa tutustua uusiin paikkoihin yksin tai jonkun kanssa. Illalla poikkesimme hetkeksi alakerran pubiin hyödyntämään muutamia tarjouksia.

Eilinen menikin sitten asioita hoidellessa. Vilille piti järjestää pankkitili, puhelinliittymä, poste restante -osoite ja tax file number. Olin edellisenä päivänä paikallistanut sopivia toimistoja keskustasta ja kaikki sujui täysin kivuttomasti. Itsekseen Australiaan lähteminen ilman Travellers Contact Pointin tai muiden järjestöjen apua on siis mahdollista eikä edes kovin vaikeaa, jos vain yhtään on ottanut selvää, mitä on tekemässä. Commonwealth Bankissa puheliaalla tuulella ollut pankkivirkailija kyseli kuulumisia meitä palvellessaan, Global Gossipin liikkeessä sim-kortin hankkiminen sujui muutamassa minuutissa eikä postissakaan tarvinnut kuin kirjoittaa sen osoite ylös. Kaikki postitoimistot täällä säilyttävät poste restantena tulleita kirjeitä ja paketteja kuukauden verran ilmeisestikin maksutta. Nettiin päästyämme teimme Vilille tax file number -hakemuksen, mikä ei sekään ollut ollenkaan monimutkaista.

Vilin mukana saapui minulle muutamia joululahjoja Suomesta. Perheeni oli innostunut kasaamaan kokoon salmiakkia ja erilaisia suklaita sisältävän paketin ihanilla kirjeillä höystettynä. Entiset kämppikseni Hanna ja Heli olivat paketoineet mukaan mm. Seiskan linnanjuhla-extralla (!!) sekä kaksi pussia glögimaustetta. En olisi uskonut, että tulen koskaan ilahtumaan Seiskasta tällä tavalla. Glögimausteet olisivat voineet aiheuttaa ongelmia tullissa, mutta onneksi Vilin rinkkaa ei sen kummemmin syynätty ja ne tulivat helposti läpi. Vili ei tosin tiennyt kantavansa mukanaan maustepusseja eikä kuulemma olisi tietoisesti lähtenyt moista yrittämään. Minun täytyy siis kiittää Hannaa ja Heliä tuon tiedon panttaamisesta, olen todellakin haaveillut glögistä jo vaikka miten ja pitkään! Voin hyvin elää ilman kaikkia muita jouluruokia ja -perinteitä, kunhan minulla vain on muutama litra punaviiniglögiä!

Tänään ohjelmassa olisi ainakin suomalaista suklaata ja goonista tehtyä glögiä sisältävä joulupiknik St. Kildan rannalla. Myöhemmin iltapäivästä siirrymme Federation Squarelle kuuntelemaan joululauluja ja seuraamaan muuta ilmaisohjelmaa. Illalla voisimme käväistä istuskelemassa Pint on Punt -pubissa, jossa on tarjolla ilmaista naposteltavaa sekä joulupukin vierailu.

Rauhallista ja lumista joulua sinne kylmään Suomeen! Ja hyvää joulua myös kaikille niille, jotka ovat viisaina siirtyneet lämpimämmille seuduille joulunviettoon! ;)

Pauliina

01:16 am, by matkalaulu  Comments

Amsterdamis, hitto soikoon, lentokentän penkeillä raajoja oikoo

Olen liikkeellä! Nykäisin kaikki järjestelyt kuntoon muutamassa hassussa päivässä ja nyt olen jo menossa. Maksan itseni kipeäksi puolen tunnin dataamisesta Amsterdamin lentokentällä, mutta tässä vaiheessa reissua se on vielä ok. Maksoin myös 4,40 euroa Starbucks Coffeen white caffé mochasta, mutta ei siinäkään mitään. Niitä kahveja olen kaivannut.

Eilen oli viimeiset läksiäiset, tarvitsin vielä ne yhdet. Koskenrantaa, Passionia, ihmisiä. Sain neuvoja ja elämänohjeita ja minun hulluuttani päiviteltiin. Myöhemmin illasta otimme Vilin kanssa taksin Vilin luokse, koska minä halusin mennä taksilla. Ja jätimme tippiä, koska minä halusin jättää ja koittaa siten vaikuttaa positiivisesti edes yhden taksikuskin ihmiskäsityksiin. Minun piti hoitaa asioita vielä yöllä, mutta päädyinkin nukkumaan kaksi tuntia. En suotta jätä viime tippaan asioita, rinkankin pakkasin loppuun vasta autossa matkalla Helsinki-Vantaalle. Tyypillistä, eh? Lentokentällä alkoi pelottaa, jalat tärisivät ja olin itku kurkussa. Vilin piti kehottaa minua menemään turvatarkastuksesta läpi, muuten olisin varmasti jäänyt siihen halailemaan ikuisuuksiksi. Sitten piti mennä, eikä turvatarkastuksen jälkeen pelottanut enää samalla tavalla. Lentokoneeseen menin final callin aikoihin, lennolla lähinnä nukuin ja vähän fiilistelin Vilin musiikkia.

Minulla on varma ja turvallinen olo ja kaikki menee hienosti. Terkkuja kaikille rakkaille, teidän tyttö on lähtenyt maailmalle!

Pauliina

12:16 pm, by matkalaulu  Comments

Aika loppuu kesken

En ole kerinnyt kirjoittaa. Voisi olettaa, että olen selvitellyt ja järjestellyt asioitani kuntoon. No, en juurikaan ole. (Tämä ei yllätä ketään, joka tuntee minut ja tietää minun epäorganisoituneen luonteenlaatuni.) Sen sijaan olen ollut spontaani, juhlinut, kierrellyt festareita, matkustellut ympäri Suomea, pitänyt useita läksiäisiä ja ollut välillä kipeän haikea ja välillä kuplivan innoissani.

Korvaukseksi hiljaisuudestani laitoin muutaman satsin kuvia kesän varrelta. Festareista minulla ei ole kuvia, mutta voisin silti sanoa niistä muutaman sanan. Tarjontansa puolesta Ilosaarirock oli enemmän minun mieleeni kuin Pipefest, oli mahtavaa nähdä Olavi Uusivirta ja Pariisin Kevät, fiilistellä reggaeta ja rockia ja kaikkia niitä suomalaisia artisteja. Ajomatka Joensuuhun oli ihan omanlaisensa kokemus, menomatkalla otin kyytiin liftarityttöjä ja paluumatkalla yritin pysyä hereillä ajaessani yksin keskellä yötä. Reissun lentävä lause “sä näytät aivan Mervi Tapolalta” on erittäin suositeltava, mikäli tahtoo saada pataansa anniskelualueella.

Pipefest sitä vastoin oli tunnelmansa puolesta jotain aivan muuta. Leirintäalueen aamuyöstä kirkuvat teinit, univaje, suihkujonon ehdottelut, ystävien vuokraamaan mökkiin pakeneminen, veikeät lisko-olot, ajomatkan takapenkillä hempeilyt ja ootko-kotona-kun-oltais-nyt-tuomassa-sun-pihaas-nää-kaks-mottia-puolijauhoista-matildaa -pilasoitot. Lopulta aloin kuitenkin kaivata omaa musiikkiani, ei sitä hiphoppia koko viikonloppua pysty kuuntelemaan.

Muutama muukin lyhyt matka mahtui tälle kesälle. Mökillä tuli oltua ja sieltä paettua pienelle Ruovesi-Vilppula-Mänttä -maaseutukierrokselle terasseineen. Hangossakin kävin viime viikolla ex tempore, vaikkei minulla olisi ollut aikaa. Vili tahtoi johonkin muutaman vapaapäivänsä kunniaksi ja minua ei paljoakaan tarvitse suostutella. Automatkalla olin kujeileva, perillä minut vietiin syömään ja juomaan ja laiturille istumaan. Yövyimme hotellilaivassa, koska kukapa ei tahtoisi sellaisessa viettää yötään. Tampereelle palattuamme Vili auttoi minua välttämättömien ostosten (rinkka, mini-läppäri, kamera, uusi iPod) tekemisessä. Rinkan ostaminen oli minusta ahdistavaa, enhän minä tiedä mitään rinkoista. Halusin vain sellaisen, joka ei näytä uhkaavalta ja jonka kanssa minusta tuntuu turvalliselta lähteä matkaan. Vili oli käytännöllisempi ja rationaalisempi, kuten tavallista.

Työt loppuivat viime keskiviikkona, mitä en ole osannut vielä sisäistää. Minun ei tarvitse mennä sinne enää, minun ei tarvitse hikoilla kerroksilla ja tuskastua paskaisiin huoneisiin. Tänään käyn vielä noutamassa työtodistukseni ja sitten se on siinä. En aio palata sinne, vaikka minulle lupailtiinkin töitä ensi kesänä ja sen jälkeen. Ihmisiä tulee ikävä, en taida enää koskaan työskennellä heidän kanssaan.

Irtisanoin asuntoni eilen. Tässä suhteessa yritin kyllä kaikkeni, jotta olisin voinut muuttaa takaisin tähän kämppään ensi kesänä. Etsin netistä tytön, joka olisi suostunut asumaan minun tilallani ensi toukokuun loppuun, mutta TOAS päätti toisin. Näitä asuntoja ei vuokrata jatkossa kuin perheasunnoiksi, joten meidät heitetään ulos. Tytöt onnistuivat neuvottelemaan määräaikaisen vuokrasopimuksen siihen toukokuun loppuun asti, vaikka eihän se minua auta eikä kosketa. Minua kutkuttaa ajatella, että olen nyt vapaa. Minulla ei ole Suomessa asuntoa, joka velvoittaisi minut palaamaan tiettyyn aikaan. Voin mennä ja tehdä ja olla miten tykkään. Tänään iltapäivällä minun täytyy muuttaa isoimmat tavarani pois ja olen hämmästyttävän hyvässä vaiheessa, mitä tulee pakkaamiseen.

Luovuin myös täydestä itsenäisyydestäni ja otin itselleni starttipaketin Travellers Contact Pointilta, sillä tekeehän se minun elämästäni huomattavasti helpompaa. Nyt minulla on jo osoite, puhelinnumero ja pankkitili Australiassa! Hostellin varasin sentään itse, sillä minulle ei kelvannut kalliimpaan starttipakettiin sisältyvä Wake Up -hostelli. Se näytti nettisivujen perusteella kammottavan muoviselta ja persoonattomalta. Sen sijaan varasin seitsemän yötä The Maze Backpackersistä, joka vaikutti enemmän minun jutultani ja jota yksi Australiassa ollut ystäväni suositteli. Hong kongista en ole varannut hostellia, tuskin edes tiedän mitään koko paikasta. Ostin kyllä matkaoppaan, kai siitä jotain iloa on.

Kolme päivää aikaa. Minun täytyy hoitaa asioita ja ennen kaikkea hyvästellä minun ihmiseni vielä kerran. Minä tulen niin kaipaamaan!

Pauliina

11:16 am, by matkalaulu  Comments

Lennoista

Voisin kertoa muutamalla sanalla ostamistani lentolipuista ja siitä, miten päädyin ostamaan ne juuri Kilroy Travelsilta. Ihan vain siltä varalta, että joku tätä lukeva harkitsee lähtemistä eikä ole vielä päässyt vauhtiin lentojen hankkimisen kanssa.

Päätin aivan aluksi, että minulla ei ole tarpeeksi energiaa eikä ehkä taitojakaan lähteä oikeasti etsimään Sitä Absoluuttisesti Halvinta Vaihtoehtoa. Olen kuullut huhuja ihmisistä, jotka lentävät halpalentoyhtiöillä ensin Lontooseen, sieltä johonkin päin Aasiaa ja lopulta Sydneyyn. Halusin lentää halvalla, mutta tuollainen lentojen metsästäminen omatoimisesti olisi saattanut olla minulle liikaa. Sen sijaan lähetin tarjouspyynnön kolmeen paikkaan: Ebookersille, Intiakeskukselle ja Kilroy Travelsille. Kaikkialta sain vastauksen sähköpostiini muistaakseni muutaman päivän sisään, joten peruspalvelu oli ihan kelvollista. Lentoreitit ja hinnat vaihtelivat ja kalleimmaksi osoittautui Ebookers, meno-paluu 1650 €. Sen vedin yli samantien, sillä Intiakeskuksen tarjous oli 1100 € ja Kilroyn 1300 €. (Näihin tietysti tulee vielä päälle se summa, jonka joudun maksamaan paluulennon päivämäärän vaihtamisesta, se oli Kilroylla edullisin.)

Kilroy Travelsin palvelu oli näistä kolmesta parasta. Sain tarjouspyyntööni pitkän vastauksen ja ko. yhteyshenkilön ehdotuksesta jatkoimme lentovaihtoehtojen kartoittamista puhelimitse. Sain tuolta naiselta todella ystävällistä ja persoonallista palvelua. Hän oli itsekin viettänyt muutamia kuukausia Australiassa ja kertoi joitakin vinkkejä reissua varten. Lisäksi hän oli sitä mieltä, että minun kannattaisi ehdottomasti viettää viisi päivää Hong kongissa menomatkalla. Hänkin oli tehnyt niin ja nauttinut siitä kovasti, joten hän lupasi sisällyttää sen matkasuunnitelmaehdotukseeni. Melko omatoiminen nainen kyllä, en muistaakseni missään vaiheessa varsinaisesti sanonut haluavani pysähtyä Hong kongissa. Enhän minä ole koskaan edes ajatellut siellä käymistä, mutta alkuhämmennyksen jälkeen se alkoi kieltämättä kutkuttaa minua. Onhan siinä sekin hyvä puoli, että matka Helsingistä Sydneyyn on hirvittävän pitkä ja on varmasti parempi pysähtyä välillä tasaamaan jetlagia

Siispä ostin liput Kilroylta ja maksoin muutaman satasen ylimääräistä saadakseni käydä Hong kongissa, jossa en ilman noin aktiivista asiakaspalvelua olisi edes ymmärtänyt haluavani käydä. (Saatan olla hieman vietävissä.) Minun ymmärrykseni mukaan nämä olivat kuitenkin suhteellisen halvat tai vähintäänkin kohtuuhintaiset liput, joten olen tyytyväinen.

Tässä vielä lentoreittini päivämäärineen:

20.8 Helsinki - Amsterdam (lennon pituus 2h 30min), Amsterdam - Hong kong (lennon pituus 11h 5min)

21.-25.8 Hong kongiin tutustumista

25.8 Hong kong - Sydney (lennon pituus 9h 10min)

26.8 -> Sydneyn ja Australian valloitus

Pauliina

01:47 pm, by matkalaulu 1  |  Comments

Ensimmäiset askeleet

Alkuun voisin kertoa hieman faktoja itsestäni ja siitä, minkä takia olen aloittanut tämän blogin kirjoittamisen. Olen siis 20-vuotias opiskelija Tampereelta. Suunnitelmissani on ottaa ensi lukuvuosi vapaata yliopistosta ja lähteä vuodeksi kiertämään Australiaa working holiday -viisumilla 20.8.2010 alkaen. Tällä viikolla olen vihdoin siirtynyt haaveilusta konkretiaan, joten pidin blogin aloittamista ajankohtaisena. Ajatuksenani on nyt alkuun kertoa matkaa varten tekemistäni järjestelyistä täällä Suomessa sekä mahdollisesti myös yleisemmin fiiliksistäni. Tähän mennessä olen hoitanut seuraavat asiat:

- uuden passin hankkiminen, koska vanhassa passissani oleva kuva on ikivanha eikä enää kovin näköinen (passikuva 12 €, passi 48 €)

- working holiday -viisumin hankkiminen netistä, osoitteesta http://www.immi.gov.au/ (n. 156 €)

- lentolippujen ostaminen Kilroy travelsilta, reitti menomatkalla on Helsinki - Amsterdam - Hong kong (jossa vietän viisi päivää) - Sydney, 12 kk voimassa oleva paluulippu on helmikuuksi, koska lippuja ei voinut sen pitemmälle varata (n. 1300 € + paluupäivämäärän vaihtaminen 70 €)

- Lonely Planet Australian tilaaminen varuste.netistä aivan liian pitkällä toimitusajalla (29,50 €)

Lähtemiseni taustalla on ajatus, jonka sain päähäni joulukuussa 2009: haluan nähdä maailmaa, haluan ulkomaille. Lyhyet lomamatkat eivät vain riitä minulle enää, tarvitsen aina vain suurempia annoksia ja eksoottisempia kohteita ollakseni tyytyväinen. Aikaisemmin en ole osannut kuvitellakaan, että voisin lähteä ulkomaille pitemmäksi ajaksi, mutta kerran ilmestyttyään se oivallus ei ole jättänyt minua rauhaan. Kaukokaipuun kärjistymiseen on toki muitakin syitä kuin omien mahdollisuuksien tajuaminen. Tärkein niistä saattaa olla nuorempana niin kovin arka siskoni, joka viettää tällä hetkellä 2,5 kuukauden lomaa Kap Verdessä Afrikassa. Jos hän uskaltaa lähteä tuolla tavalla, mikä minua oikein pidättelee? Todellisen palon minussa herätti Juha Itkosen Kohti -niminen kirja, jota ehdottomasti en suosittele kenellekään, jolla ei ole tilaisuutta toteuttaa kyseisen kirjan herättämää pakottavaa matkustusintoa.

Elämäntilanteeni Suomessa on sellainen, että lähteminen juuri tähän saumaan tuntui toteuttamiskelpoiselta idealta. Opiskelupaikka jää tänne odottamaan minun paluutani ja vuoden tauko voi tehdä hyvää aaltoilevalle opiskelumotivaatiolleni. Olen viikonloppuisin tehnyt töitä siivoojana eräässä hotellissa, joka on ensi vuoden alussa menossa puoleksi vuodeksi remonttiin. Minut siirrettäisiin luultavasti työskentelemään johonkin toiseen hotelliin siksi aikaa, mutta mitään varmuutta viikonloppu- tai kesätöiden jatkumisesta ei ole. Jos toimeentuloni on epävarma Suomessakin, voin yhtä hyvin ottaa riskin ja lähteä Australiaan. Onko sillä nyt sitten niin eroa, tuhlaanko säästöni täällä vai siellä, mikäli töitä ei kummastakaan maasta löydy? Asumisen suhteen tilanne on se, että asun tällä hetkellä kahden kämppikseni kanssa melko lähellä Tampereen keskustaa. Alkuperäinen suunnitelmani oli hankkia joku asumaan tähän minun tilalleni vuodeksi. Sitten kävikin niin, että muutama päivä sitten toinen kämppikseni ilmoitti muuttavansa lähitulevaisuudessa yhteen poikaystävänsä kanssa. Siispä vaihtoehdot ovat a) hankkia kaksi uutta asukasta kommuuniimme tai b) luopua tästä asunnosta ja etsiä uusi kimppakämppä jäljelle jäävän kämppikseni kanssa, kun palaan Australiasta. Tämä kaikki tietää lisää säätämistä ennen lähtöä, mutta se ei huolestuta minua läheskään niin paljon, kuin olisin voinut kuvitella. Lähtöpäätöksen tehtyäni olen kuitenkin asennoitunut sillä tavalla, että jätän paljon vanhaa taakseni. Miksen siis myös asuntoani.

Koitan kirjoittaa tähän blogiin sellaisia(kin) asioita, jotka saattaisivat olla avuksi muille samassa tilanteessa oleville tai lähtöä suunnitteleville. Itse ainakin olen kokenut matkablogien lukemisen ja foorumien seuraamisen todella hyödylliseksi.

Pauliina

02:45 pm, by matkalaulu  Comments