Let's see how far you can get

Darwinin keskusta oli tänä aamuna täynnä merimiehiä. Nyt täällä sitten olisivat ne kaikki seilorit, jotka olivat merillä saavuttamattomissa vielä viikko sitten, kun Purkkia piti myydä… Merimiesten lisäksi katuja täyttivät viikon aikana tutuiksi tulleet katusoittajat ja tänään sekaan oli eksynyt muutamia valtavia käärmeitäkin. En tiedä johtuuko tämä kaikki kuhina Darwin Cupista, mutta koko kaupunki tuntuu olevan liikkeellä. Itse kävimme hostellista ulos kirjautumisen jälkeen aamiaisella Monty’s on the Mall -kahvilassa Smith Streetin kävelykatuosuudella ja hakeuduimme sataman lähettyville Darwin Waterfrontiin, jossa on paljon nurmikkoaluetta, palmuja ja ihana pieni laguuni suihkulähteellä. Kyllä kelpasi ottaa aurinkoa.

Eilen nautimme viimeisen kerran Darwinin yöelämästä. Lähdimme hostellilta aika spontaanisti ja mitään juomatta, koska aamulla oli aikainen herätys. Meidän lempiterassimme Wisdom oli perjantai-illan myötä muuttunut kasarirockia soittavaksi tanssipaikaksi, jossa oli ihmisiä kaikista mahdollisista ikäluokista. Hellyyttävimpiä olivat eri kappaleista riehaantuvat keski-ikäiset, jotka välillä innostuivat tanssimaan rockia muodostelmassa. Kumpikaan kahdesta aikaisemmasta baari-illastamme Darwinissa ei todellakaan vetänyt vertoja tälle. En ikinä ole oppinut sietämään niitä “tuoreimpia hittejä” soittavia pintaliitomestoja, joissa tärkeintä ei ole pitää hauskaa vaan näyttää sievältä. Itse asiassa kyseessä taisi olla paras ilta Australiassa tähän mennessä. Olin jo aivan unohtanut, miten upeaa on tanssia Michael Jacksonia, Whamia, The Bee Geesiä tai jopa Abbaa juuri niin rumasti ja tunteella kuin ikinä vain osaa. Minun kokemukseni mukaan täältä ei juuri muuta löydy kuin kaiken maailman onneloita ja muita seduloita, mutta ehkä minulta vain puuttuu kunnollisten yökerhojen löytämiseen vaadittavaa sisäpiiritietoa. Missä ovat kaikki Australian indie-baarit?

Ihmisten suhtautuminen minun hiuksiini (tai niiden puutteeseen) on täällä hyvin erilaista kuin Suomessa. Siellä sain baarissa kuulla jatkuvasti vaihtelevassa humalan asteessa sönkötettyjä versioita lauseesta “Miks sullon lyhyet hiukset ku naisilla kuuluu olla pitkät?”. Täällä taas ihmiset tulevat baareissa ja joskus muutenkin kertomaan, miten hyvin tämä lyhyt tukka minulle sopii ja miten olen “stunning” tai “sexy” tai näytän Pinkiltä/Kanye Westin tyttöystävältä. Voin tosin kertoa, että jälkimmäisiin rinnastuksiin ei mitään muuta pohjaa ole kuin uskalias hiustyyli… En laittaisi lainkaan pahakseni, vaikka porukka Suomessakin olisi hieman vähemmän sukupuolistereotypioihin kangistunutta.

Loppupäivän notkumme Darwinissa ja illalla lähtee lentomme Balille. Saimme eilen varattua hotellit asiarooms.comin kautta emmekä joutuneet maksamaan itseämme kipeäksi, neljälle yölle hintaa tuli yhteensä n. 60 audia per pää. Ja kyseessä on kuitenkin hotellimajoitus kahden hengen huoneessa ilmastoinnilla, jääkaapilla, omalla parvekkeella ja vaikka millä herkuilla! Vietämme kaksi yötä Kutassa rannikolla ja kaksi Ubudissa sisämaassa. Kuta on suosittu rantansa ja yöelämänsä takia, Ubudista pitäisi löytyä enemmän kulttuuria. Mikään ankara juhliminen ei meitä kuitenkaan kiinnosta emmekä halua tuhlata päiviä liiasta biletyksestä toipumiseen. Bali on loppujen lopuksi hyvin pieni saari, joten meillä on oletettavasti aikaa kiertää sitä myös laajemmalta alueelta noista tukikohdistamme käsin. Ostimme eilen LonelyPlanetin pienen Bali-kirjasen, jota olemme selailleet ahkerasti siinä pelossa, että muuten saatamme tietämättömyyttämme jättää joitain upeita paikkoja näkemättä. Aika pienellä valmistautumisella olemme silti liikkeessä, mutta niinhän me aina.

Välillä surettaa, miten vähän tiedän kenenkään suomalaisen ystäväni elämästä. En minäkään niin ahkerasti ole yhteyttä pitänyt, mutta olettaisin ainakin joidenkin tietävän jotakin minun elämästäni, kun se kuitenkin löytyy netistä? Vuodeksi ulkomaille lähteminen on yksinäistä touhua, mutta itsepä minä tämän valitsin. On se silti kurjaa.

Pauliina

Kaikki tämän postauksen kuvat ovat ajalta ennen roadtripiä, tarkemmin Broomesta, Point Samsonista ja Onslow’sta. Roadtrip-kuvia en ole saanut vielä koneelle, mutta postaan niitä joskus lähitulevaisuudessa.

Roadtrip day 5 (continues)
Port Augustan mekaanikko soitteli Purkin kunnosta pitkin päivää. Lopulta korjattavia asioita olivat jarrupalat ja -satulat, toinen etuvalo sekä molempien eturenkaiden laakerit. Ei ollut herra mekaanikko kovin vaikuttunut meidän tee-se-itse -kyvyistämme. Jo kertaalleen tien päällä ensiapuna korjatun laakerin uudelleen vaihtaminen lisäsi loppusummaan 120 dollaria. Purkki oli viimein hyvissä voimissa ja noudettavissa neljän jälkeen 636 dollarin lunnaita vastaan. Sitä ennen olimme etsineet itsellemme yöpaikaksi hotelli Flindersin, josta saimme viiden hengen huoneen omalla vessalla, suihkulla ja jääkaapilla yhteensä 100 dollarilla. Ei huonompi hinta lainkaan ja tuo yhden yö lepo lämpimässä sängyssä tuli todella tarpeeseen. Illalla ostimme eloonjäämisemme kunniaksi pullollisen Woodstock-bourbonia sekä Coca-Colaa.

Roadtrip day 6
Matka jatkui Port Augustasta aina Darwiniin asti ulottuvaa Stuart Highwayta pitkin Coober Pedyyn, joka on tunnettu maailmanloppuelokuvien lisäksi opaaleistaan. Se oli riemastuttavalla tavalla rumin ja karuin kaupunki, jossa olen ehkä ikinä vieraillut. Suuri osa Coober Pedystä (kodit, ravintolat, hostelli, kirkot) on rakennettu maan alle äärimmäisistä lämpitiloista johtuen. Paikan hengen mukaisesti mekin valitsimme yöpymispaikaksemme underground-leirintäalueen Riba’sin (15 dollaria per pää) ja pystytimme telttamme maanalaiseen sokkeloon, jossa oli huomattavasti ulkoilmaa lämpimämpi. Enpä ole ennen nukkunut niin omituisessa paikassa, melkoinen kokemus sekin. Illalla ehdimme vielä kipaista katsomassa ruokintaa kenguruiden orpokodissa, jossa asusteli neljä vanhempaa ja yksi nuori kenguru sekä aivan pikkuruinen wallabi. Raukat olivat orpoutuneet autokolareissa tai aboriginaalien kengurunmetsästyksen seurauksena. Yksi vanhemmista kenguruista oli oppinut liiankin hyvin ihmisten tavoille ja vietti aikaansa mieluiten lämmittimen tai television ääressä, söi pitsaa ja rakasti hyviä punaviinejä.

Roadtrip day 7
Viimein, seitsemäntenä päivänä, pääsimme Ulurulle. Olimme perillä vasta neljän aikoihin pitkästä ajomatkasta johtuen, joten emme ehtineet kuin ostaa liput Uluru-Kata Tjuta -kansallispuistoon (25 dollaria per henkilö), vierailla culture centerissä tutustumassa kevyesti paikalliseen aboriginaalikulttuuriin, kiertää Ulurun ympäri autolla sekä ihailla auringonlaskua näköalapaikalta. Ensivaikutelma Ulurusta oli hieman yllättävä. Se ei olekaan se kaikissa kuvissa ja postikorteissa esiintyvä sileä punainen möykky, vaan lähempi tarkastelu paljastaa hirveän määrän erilaisia värejä, halkeamia, rakoja ja koloja. Auringonlaskulta olisin odottanut hieman enemmän. Uluru muuttui punaisemmaksi kyllä, mutta minun odotukseni taisivat olla liian korkealla. Tom sai meidät kaikki nauramaan alkamalla järjestyksenvalvojaksi ja ohjaamalla ihmisiä pois tieltä, jotta pystyimme ottamaan kuvia itsestämme Ulurun edustalla. “Would you move a bit so that we could take a picture? …Just a little bit moving.” Yövyimme 45 km päässä levähdyspaikalla, koska Ulurun lähettyvillä kaikki majoitusvaihtoehdot olivat meidän budjetillemme liikaa. Kerrankin telttailu oli sallittua ja pojat kyhäsivät meille valtavan nuotion pitämään kylmyyden loitolla.

Roadtrip day 8
Heräsimme puoli seitsemältä hyiseen aamuun, sulloimme tavaramme autoon ja huristimme takaisin Ulurulle katsomaan auringonnousua. Värit eivät olleet yhtä räväkät kuin illalla, mutta Ulurun ympärille kerääntynyt sumu oli jännittävää. Auringonnousun jälkeen Chris ja Tom tahtoivat kiivetä Ulurulle, minä ja Vili päätimme jäädä maanpinnalle nauttimaan rauhassa kahvia ja aamiaista. Pojat olivat äärimmäisen tyytyväisiä retkeensä, mutta paikalliset aboriginaalit pitävät Ulurua hyvin pyhänä ja vastustavat sen päälle kiipeämistä. Millä oikeudella minä loukkaisin 30 000 vanhaa ja edelleen elossa olevaa kulttuuria kiipeilemällä sen pyhillä paikoilla? Korvasimme kiipeämisen osallistumalla ilmaiselle puistonvartijan opastamalle Mala-kävelylle, jossa kuulimme Ulurun geologiasta, kansallispuiston historiasta ja nykyisyydestä sekä paikallisten aboriginaalien perimätietona kulkevista tavoista, taruista ja laeista. Kävely kulki erilaisten kalliomuodostumien ja luolamaalausten ohi päättyen Kantju Gorgen pohjalle muodostuneelle lammelle. Teimme yhdessä poikien kanssa vielä toisen lyhyen Kinuya-kävelyn, joka sekin oli hieno. Parkkipaikalle päästyämme meidät hämmensi vastaan hölkkäävä dingo. Ulurulta ajoimme Kata Tjutalle, joka ei ollenkaan vetänyt vertoja Ulurulle, vaikka valtavia kiviä oli enemmän ja yksi niistä oli Ulurua korkeampikin. Olisin tahtonut tietää enemmän (tai edes jotakin) Kata Tjutan merkityksestä aboriginaaleille, mutta se on niin pyhä paikka, ettei siitä ole lupa puhua sanaakaan ulkopuolisille. Kävelimme Walpa Gorgen päästä päähän, jonka jälkeen jatkoimme ajamista pohjoiseen kohti Kings Canyonia. Matkalla säikäytin hereille takapenkillä nukkuvat pojat innostuessani tien vieressä seisoskelevasta villistä kamelista. Nyt on tuo kameli-myyttikin todistettu paikkansa pitäväksi. Ajoimme melkein Kings Canyonille asti ja leiriydyimme taas levähdyspaikalle aivan Kings Creek Stationin lähelle 35 km päähän kanjonista. Tapojemme mukaan oli taas sytytettävä nuotio, johon pojat raahasivat kokonaisia kuivia puskia polttopuiksi. Parkkipaikan liepeillä asustelevat hiiret yrittivät varastaa meiltä ruokaa ja kuljettelivat edestakaisin nuudelipakettien tyhjiä maustepusseja.

Roadtrip day 9
Aivan alkuperäisen suunnitelmamme mukaan meidän olisi pitänyt saapua perille Darwiniin yhdeksäntenä päivänä, joten jonkin verran on selvästi tullut viivytyksiä ja mutkia matkaan… Päivän ohjelmana oli siis Darwinin sijasta Kings Canyon, jonka ympäri kulkevan kuuden kilometrin mittaisen kävelyreitin vaelsimme läpi. Päivä oli hyvin lämmin ja maisemat upeita. Oli jyrkkää vuorenseinämää, valtavia irronneita lohkareita ja lukemattomia hiekkakivikumpuja. Puolessa välissä matkaa laskeuduimme kanjonin pohjalle Garden of Edeniin, jossa virtasi puro ja kasvoi hämmästyttävät määrät kasvillisuutta. Eniten minua ilahduttivat hölmön näköisen töyhtöpäiset linnut, jotka kipittivät kallioita pitkin ja tulivat aivan meidän lähellemme kököttämään. Kings Canyon oli vaikuttava, muttei tehnyt kovin hyvää minun pahenevalle flunssalleni. Väsähdin täysin ja nukuin suuren osan matkasta Alice Springsiin. Siinä vaiheessa olin kuitenkin hereillä, kun Vili onnistui ajamaan päin valtavaa auton eteen lennähtänyttä haukkaa. Se kierähti etupuskurin kautta renkaiden alle ja oli sekunnissa entinen haukka. Muuta mullistavaa ei ajomatkalla onneksi tapahtunut. Alice Springsistä oli jostain syystä tavattoman vaikeaa löytää majoitusta, koska kaikki hostellit olivat aivan täynnä. Viidennessä meitä sitten onnisti ja saimme Toddy’s Resortista kuuden hengen dormin aivan itsellemme. Toddy’s on valtava ja hajanainen enkä todellakaan suosittelisi sitä ihmisille, jotka yhtään tahtovat sosialisoitua. Chrisiä ja Tomiakaan ei tässä vaiheessa tuntunut häiritsevän 23 dollarin hinta sänkyä kohti, kai hekin tietyin väliajoin tahtovat nukkua kunnollisissa sängyissä ja ottaa lämpimiä suihkuja.

Roadtrip day 10   
Heräsimme hyvin nukutun yön jälkeen ja hiippailimme ilmaiselle aamiaiselle, joka sisälsi kahvia ja respasta noudettavat pari surkeaa palaa vaaleaa leipää. Maistoin ensimmäistä kertaa vegemiteä, joka oli hyvin suolaista. Loppupäivän ohjelmana olisi kiertää hieman Alice Springsiä sikäli mikäli täällä nyt mitään nähtävää on ja ajaa sitten yöksi Wycliffe Well Roadhouselle, jossa ufo-havainnot ovat ilmeisesti hyvinkin yleisiä. Ehkä meitäkin onnistaa!

Pauliina

Pidin Kununurrasta kovasti ja toivoin, että olisimme voineet jäädä sinne pidemmäksi aikaa. Siellä oli iso ja kohtuuhintainen ruokakauppa, muita liikkeitä ja kahviloita, joiden terasseilla nautimme Vilin kanssa latteja ja mochia. Keskustaa reunusti kaksi suurta punaista kalliota, jotka antoivat sille kaupungille ihan omanlaisensa tunnelman. Marty vei meidät Lake Argyle -tekojärvelle ja padolle ja paluumatkalla näimme melkein kaksimetrisiä krokotiileja puron penkalla. Kaikista pienistä kaupungeista Kununurra oli ehdottomasti yksi suosikeistani, vaikka työpäivät olivatkin turhauttavimpia ikinä. Jostain syystä en saanut törmäilyautorataan kunnollista sisäänkäyntiä, vaan minulle annettiin ainoastaan reikä aitaan. Show’t olivat kiireisiä ja lapsilla oli tapana yrittää livahtaa radalle minun selkäni takaa maksamatta tai änkeytyä keskelle jonoa ja väittää maksaneensa. Yksi muksu yritti neljän päivän aikana seitsemästi “Miss! I paid you, miss!” -kikkaa, mikä alkoi pian ärsyttää. Lisäksi aikuiset aiheuttivat edelleen ongelmia, minulle annettu ohjeistus kun ei muutu edes paikallisen kätilön vaatimuksesta. Eniten minua inhottavat tupakoivat, viinalta haisevat umpikännissä olevat pienten lasten äidit.

Fitzroy Crossingissa illat olivat hiljaisia ja päivisin tuuli. Marty halusi minun ja Vilin tekevän jotain mukavaa ja romanttista ja vaati saada lainata meille yhtä autoista, jotta pääsimme käymään Geikie Gorgella. Ihan sievä paikka varsinkin juuri ennen auringonlaskua, mutta olen nähnyt vaikuttavampiakin. Fitzroyssa yöt alkoivat kylmetä huomattavasti ja siitä lähtien lämpötila on joka ilta laskenut helpostikin alle 15 asteen, vaikka päivät ovat suurimmaksi osaksi edelleen lämpimiä. Minua kiusaa ärsyttävä pikku flunssa. Yhtään ei lohduta se tieto, että Suomessa on ollut yli 30 asteen hellepäiviä.

Ja nyt olemme taas Broomessa. Pääsimme tänne seitsemän aikoihin keskiviikkoaamuna ja meidän oli pystytettävä koko tivoli kuuteen mennessä show’ta varten. Yllättäen pystytys sujui jopa kivuttomammin kuin tavallisesti, koska homman oli tällä kertaa pakko olla hyvin organisoitua. Erona aikaisempiin show-päiviin oli sekin, että samalle tontille oli leiriytynyt toinenkin kiertävä tivoli. Heillä oli enemmän ja parempia laitteita ja kaikki kiilsi, mikä sai meidän pikkuisen huvipuistomme näyttämään hieman nuhjuiselta. Kolme päivää olivatkin meidän osaltamme hiljaisia, mutta heidän perjantainen ilotulituksensa veti väkeä myös meidän puolellemme. Työnjaossa tapahtui sellaista uudelleenjärjestelyä, että lucky numbers -seinämä jäi kokonaan pois pehmoleluvaraston huvettua olemattomiin ja Vili siirrettiin täksi viikoksi vastaamaan pomppulinnasta ja tästä eteenpäin koripallosta. Marty ei enää tarvinnut meitä kaikkia, joten Frankin oli jäätävä Broomeen. Eipä hän itsekään tainnut panna pahakseen, sen verran huonoihin väleihin hän ehti Davon kanssa päätyä.

Torstaina kävimme melkein koko jengin voimin Oasis -yökerhon ladys’ nightissa katsastamassa märkä t-paita -kilpailun. Täytyy myöntää, ettei siinä loppujen lopuksi ollut enää lainkaan kyse mistään t-paidoista. Nätisti sen voisi kai ilmaista Martyn sanoin “it was bad for my health”. How I met your mother -sarjasta inspiroituneena Vili päätti alkaa Tomin wingmaniksi ja yritti lukemattomia kertoja “”Haaaave you met Tom?” -repliikkiä, mikä osoittautui toimivan luonnossa paljon huonommin tuloksin kuin tv-sarjassa.

Tänä aamuna meidän muu porukkamme lähti eteenpäin kohti Wickhamia, mutta minä ja Vili jäimme vielä päiväksi nauttimaan Broomesta.  Olin melkein unohtanut, miten kätevää on omistaa auto. Yritämme tarjeta nukkua teltassa Broome Vacation Village -caravanparkissa, katsotaan miten käy… Tämä sunnuntai on omistettu kaikenlaiselle parisuhdetoiminnalle: aamupäivästä kävimme Chinatownissa brunssilla, kiertelimme Courthouse Marketilla ja illemmalla aiomme ensin mennä katsomaan auringonlaskua ja sen jälkeen Broomen suosittua täydenkuun aikaista nähtävyyttä staircase to the moonia. Huomenna on sitten ajettava 800 km, jotta saamme muut kiinni. Maisematkin alkavat tästä lähtien muuttua tylsemmiksi. Täällä pohjoisessa on ollut kasvillisuutta ja vuoria ja satunnaisia pensaspalojakin, mutta Broomesta etelään on vain tuhansia kilometrejä sitä samaa kitukasvuista puskaa.

Fluffy, joka Martyn ehdotuksesta vaihtoi nimensä Arieliksi ja jota me Vilin kanssa kutsumme Häiskäksi, on nykyisin melkein enemmän meidän kissamme kuin Coreyn ja Davon. Se vaatii päästä meidän vaunuumme useita kertoja päivässä ja nukkuu siellä päiväunia ja öitäkin. Syynä saattaa olla laajamittainen leikkeleillä ja tölkkilohella lahjominen päätellen siitä, että Ariel on muutaman kerran löytänyt tiensä meidän jääkaappimme ylähyllyllekin…

Australialaisesta hammashoidosta olen oppinut sen verran, että mitään tarkastuskäyntejä ei harrasteta eikä reikiä hoideta ennen kuin särky säteilee koko pään alueelle. Silloinkaan tarkoituksena ei ole varsinaisesti hoitaa mitään, vaan repiä kipeä hammas irti. Käy se kai silläkin tavalla.

Minun Australia-vuoteni on ehtinyt huveta jäljellä oleviin vajaisiin kahteen kuukauteen ja olen ajatellut paljon Suomea. Minä kaipaan kotiin, mutta sinne palaaminen on samaan aikaan hyvin pelottavaa. Minun pitäisi lopettaa tämä haahuilu, ottaa elämäni taas vakavasti ja tähdätä johonkin. Minua aletaan taas arvioida sen mukaan, mitä olen elämässäni saavuttanut, enkä koskaan enää saa olla eskapistinen aivan tällaisessa mittakaavassa. En voi vaihtaa kaupunkia ja suunnitelmaa lennossa enkä huomata yhtäkkiä olevani spontaanilla roadtripillä tai työskenteleväni tivolissa. Kyllähän minä ymmärrän, etten voi loputtomiin venyttää tätä vaihetta elämässäni ja etten edes voisi olla täysin onnellinen näin. Ikävöin perhettäni ja ystäviäni ja kaikkia niitä näkökulmaa antavia keskusteluja heidän kanssaan. Kahviloissa/terasseilla/puistoissa notkumista, mökkiviikonloppuja, Doriksessa, Rumassa ja Klubilla tanssimista, omien huolien kertomista ja muiden kuuntelua. Opiskeluakin kaipaan älyllisten virikkeiden muodossa. Täällä minun elämäni on tässä ja nyt ja luvattoman harvoin eksyn ajattelemaan suurempia kuvioita tai harrastamaan sitä itsetutkiskelua, mikä tulee psykologian opiskelun mukana. Välillä tunnen olevani väärällä mantereella, mutta miten minä selviän kotiinpaluusta?

Joinakin päivinä minun elämäni on pomppulinnassa peuhaamista, törmäilyautoja, ajelua maailmanpyörässä, ilmaista hattaraa ja jäätelöannoksia. Niistä päivistä pidän.

Pauliina