Let's see how far you can get

Darwinin keskusta oli tänä aamuna täynnä merimiehiä. Nyt täällä sitten olisivat ne kaikki seilorit, jotka olivat merillä saavuttamattomissa vielä viikko sitten, kun Purkkia piti myydä… Merimiesten lisäksi katuja täyttivät viikon aikana tutuiksi tulleet katusoittajat ja tänään sekaan oli eksynyt muutamia valtavia käärmeitäkin. En tiedä johtuuko tämä kaikki kuhina Darwin Cupista, mutta koko kaupunki tuntuu olevan liikkeellä. Itse kävimme hostellista ulos kirjautumisen jälkeen aamiaisella Monty’s on the Mall -kahvilassa Smith Streetin kävelykatuosuudella ja hakeuduimme sataman lähettyville Darwin Waterfrontiin, jossa on paljon nurmikkoaluetta, palmuja ja ihana pieni laguuni suihkulähteellä. Kyllä kelpasi ottaa aurinkoa.

Eilen nautimme viimeisen kerran Darwinin yöelämästä. Lähdimme hostellilta aika spontaanisti ja mitään juomatta, koska aamulla oli aikainen herätys. Meidän lempiterassimme Wisdom oli perjantai-illan myötä muuttunut kasarirockia soittavaksi tanssipaikaksi, jossa oli ihmisiä kaikista mahdollisista ikäluokista. Hellyyttävimpiä olivat eri kappaleista riehaantuvat keski-ikäiset, jotka välillä innostuivat tanssimaan rockia muodostelmassa. Kumpikaan kahdesta aikaisemmasta baari-illastamme Darwinissa ei todellakaan vetänyt vertoja tälle. En ikinä ole oppinut sietämään niitä “tuoreimpia hittejä” soittavia pintaliitomestoja, joissa tärkeintä ei ole pitää hauskaa vaan näyttää sievältä. Itse asiassa kyseessä taisi olla paras ilta Australiassa tähän mennessä. Olin jo aivan unohtanut, miten upeaa on tanssia Michael Jacksonia, Whamia, The Bee Geesiä tai jopa Abbaa juuri niin rumasti ja tunteella kuin ikinä vain osaa. Minun kokemukseni mukaan täältä ei juuri muuta löydy kuin kaiken maailman onneloita ja muita seduloita, mutta ehkä minulta vain puuttuu kunnollisten yökerhojen löytämiseen vaadittavaa sisäpiiritietoa. Missä ovat kaikki Australian indie-baarit?

Ihmisten suhtautuminen minun hiuksiini (tai niiden puutteeseen) on täällä hyvin erilaista kuin Suomessa. Siellä sain baarissa kuulla jatkuvasti vaihtelevassa humalan asteessa sönkötettyjä versioita lauseesta “Miks sullon lyhyet hiukset ku naisilla kuuluu olla pitkät?”. Täällä taas ihmiset tulevat baareissa ja joskus muutenkin kertomaan, miten hyvin tämä lyhyt tukka minulle sopii ja miten olen “stunning” tai “sexy” tai näytän Pinkiltä/Kanye Westin tyttöystävältä. Voin tosin kertoa, että jälkimmäisiin rinnastuksiin ei mitään muuta pohjaa ole kuin uskalias hiustyyli… En laittaisi lainkaan pahakseni, vaikka porukka Suomessakin olisi hieman vähemmän sukupuolistereotypioihin kangistunutta.

Loppupäivän notkumme Darwinissa ja illalla lähtee lentomme Balille. Saimme eilen varattua hotellit asiarooms.comin kautta emmekä joutuneet maksamaan itseämme kipeäksi, neljälle yölle hintaa tuli yhteensä n. 60 audia per pää. Ja kyseessä on kuitenkin hotellimajoitus kahden hengen huoneessa ilmastoinnilla, jääkaapilla, omalla parvekkeella ja vaikka millä herkuilla! Vietämme kaksi yötä Kutassa rannikolla ja kaksi Ubudissa sisämaassa. Kuta on suosittu rantansa ja yöelämänsä takia, Ubudista pitäisi löytyä enemmän kulttuuria. Mikään ankara juhliminen ei meitä kuitenkaan kiinnosta emmekä halua tuhlata päiviä liiasta biletyksestä toipumiseen. Bali on loppujen lopuksi hyvin pieni saari, joten meillä on oletettavasti aikaa kiertää sitä myös laajemmalta alueelta noista tukikohdistamme käsin. Ostimme eilen LonelyPlanetin pienen Bali-kirjasen, jota olemme selailleet ahkerasti siinä pelossa, että muuten saatamme tietämättömyyttämme jättää joitain upeita paikkoja näkemättä. Aika pienellä valmistautumisella olemme silti liikkeessä, mutta niinhän me aina.

Välillä surettaa, miten vähän tiedän kenenkään suomalaisen ystäväni elämästä. En minäkään niin ahkerasti ole yhteyttä pitänyt, mutta olettaisin ainakin joidenkin tietävän jotakin minun elämästäni, kun se kuitenkin löytyy netistä? Vuodeksi ulkomaille lähteminen on yksinäistä touhua, mutta itsepä minä tämän valitsin. On se silti kurjaa.

Pauliina

Asiat ovat edenneet kovaa vauhtia. Meillä oli onnea auton myymisen kanssa, koska ensimmäinen sitä katsomaan tullut pariskunta halusi ostaa sen. Kiivaan hintaneuvottelun päätteeksi Purkki siirtyi uusille saksalaisille omistajilleen 3000 dollarilla. Se oli 500 dollaria vähemmän kuin pyysimme, mutta Purkin myynti-ilmoitus ei ollut herättänyt valtavaa vastaustulvaa tai kyselyitä ja aikamme Australiassa alkaa käydä vähiin. Olen kahden viikon päästä Suomessa! Loppujen lopuksi auton myyminen kesti siis viisi päivää, ei paha lainkaan. Minulle stressaavinta oli kaikki toissijainen säätäminen, lähinnä auton tyhjennys ja siellä sikin sokin olleiden tavaroiden ahtaminen takaisin rinkkaan, mutta selvisin siitäkin. Saksalaiset kävivät tutkimassa ja koeajamassa Purkin tiistai-iltana, eilen kirjoitimme paperit kuntoon ja saimme paksun tukon käteistä. Hostellin löytäminen oli taas vaihtelun vuoksi haastavaa, koska lähes kaikki olivat täyteen varattuja emmekä tietenkään olleet huolehtineet asiasta etukäteen. Me emme koskaan opi! Päädyimme Frogshollow Backpackersiin, joka saisi minun puolestani sijaita lähempänä keskustaa ja jossa joudumme maksamaan 80 dollaria kahden hengen huoneesta yöltä. Purkin huristettua pois näköpiiristä heitimme vain nopeasti tavaramme hostellille säilytykseen ja painuimme suorinta tietä Flight Centeriin kyselemään lentoja Balille. Saimme lennot Densapariin suhteellisen edullisesti, menopaluun hinnaksi tuli vain 392 dollaria per pää. Lauantaina Bali kutsuu ja tapaamme siellä myös Sebastianin, Chrisin ja Tomin! Sebastian on ollut siellä jo hyvän aikaa, Chris ja Tom lentävät huomenna. Meillä ei ole aikaa kovin pitkään Indonesia-vierailuun, sillä paluulentomme Darwiniin lähtee myöhään keskiviikkoiltana ja seuraavana yönä lennämme Sydneyyn viettämään viimeisiä hetkiämme Australiassa. Tuntuu omituiselta lähteä lomalle tästä backpacker-elämästä, mutta tietyllä tavalla minä olen sen kyllä ansainnut.

Huomenna on tiedossa kaikenlaista asioiden järjestelyä taas. Pitäisi varata hostelli Balilta, vaihtaa rahaa, lähettää ehkä joitakin talvivaatteita edeltä Sydneyyn ja mitä vielä. Tämä sirkus ei sitten rauhoittunutkaan auton myymisen jälkeen!

Pauliina

Ei Exmouth ehkä niin paha ollutkaan, kuin aluksi pelkäsin. Sen viikon keskiviikko oli kuulemma “the coldest day like… ever?”, mutta ainakin oli lakannut satamasta. Torstaina päätimme Vilin kanssa lähteä tutkiskelemaan Ningaloo -koralliriuttaa ja varasimme visitor centeristä Ningaloo Ecology Cruises -järjestäjän 60 dollarin retken, johon sisältyi lasipohjaisella veneellä seilailua ja snorklaamista. Kumpikaan ei ollut kovin innoissaan hyiseen veteen pulahtamisesta, mutta ilman snorklailun mahdollisuutta myös veneily olisi jäänyt paljon lyhyemmäksi eikä retkien hinnoissa ollut suurtakaan eroa. Päädyimme siis pidempään vaihtoehtoon ja ajattelimme jättää snorklaamisen väliin. Bussimatkalla riutalle ja riutalta pysähdyimme katsomaan nähtävyyksiä; oli uponneen laivan hylkyä, kesyjä villihevosia, majakkaa ja kaukana pärskiviä valaita. Opas sai Exmouthin kuulostamaan kovankin tason salaliittoteorioiden näyttämöltä. Kaupungin liepeille on ripoteltu useita salaisia, tarkasti vartioituja alueita ja ilmassa oli spekulaatioita aina avaruusaseman rakentamiseen asti. Riutalle päästyämme meitä vastassa oli puolalaissyntyinen Alek, joka toimi pienen lasipohjaveneemme kapteenina ja harrastelijatason standup-koomikkona. Näkymät veneen pohjan läpi olivat kyllä hienot, mutta korallit tuottivat pienen pettymyksen. Tiesinhän minä, etteivät ne näytä samalta kuin kuvissa, mutta olisivat ne saaneet hieman värikkäämpiä olla. Korallit ovat luonnossa vain ja ainoastaan vihreänharmaita. Kalat olivat värillisiä kyllä ja näimme kilpikonnankin. Päästessämme snorklaus-kohteeseemme yllätin itseni ja Vilin nostamalla käteni pystyyn, kun varusteita alettiin jakaa. Vilin pienen paniikin sävyttämä ilme kertoi, ettei hän todellakaan ollut henkisesti varautunut osallistumaan siihen osaan retkeä, muttei hän myöskään ollut valmis olemaan yhtään minua raukempi. Sinnehän me sitten päädyimme uiskentelemaan ja olimme tyytyväisiä valintaamme. Ei sen takia, että näkymät olisivat olleet paljon sen kummempia kuin lasipohjaveneen läpikään, vaan lähinnä siksi, että me oletimme niiden olevan ja olisimme jälkeenpäin kuvitelleet missanneemme jotain järisyttävää. Vesi oli kyllä jäätävää, mutta olemmepa snorklanneet koralliriutalla.

Roadtripille lähteminen pakotti meidät tekemään muutamia ennakkovalmisteluja (osa niistä meni täysin hukkaan, kuten myöhemmin selvisi). Auton pakkasimme vasta viimetipassa aamulla (ja täyteenhän se tuli), mutta Chris ja Tom kokeilivat telttansa pystytystä käytännössä ja Vili tarkisti Purkin renkaiden paineet. Great Central Road, jota pitkin suunnittelimme ajavamme Ulurulle ja Alice Springsiin, kulkee muutamien aboriginaalialueiden (Cosmo Newberry Aboriginal Land ja Southern Central Reserve Aboriginal Land) läpi, ja siellä ajamiseen vaaditaan netissä anottavat luvat. Myös Uluru-Kata Tjuta -kansallispuistossa vierailu vaatii yhden, jonka saa tosin hankittua vasta paikan päällä. Jouduimme sitoutumaan tiettyihin säännöksiin niillä alueilla. Näistä eniten meitä koskettivat alkoholin kieltolaki ja bensankin on oltava tietynlaista, jottei kukaan erehdy sniffailemaan sitä. Aboriginaalien keskuudessa päihteiden väärinkäyttö on sen verran suuri ongelma, että se otetaan hyvin vakavasti. Muita kiellettyjen aktiviteettien listalle päätyneitä asioita olivat päätieltä poistuminen, aboriginaalien ja heidän yhteisöjensä kuvaaminen ja videoiminen, metsästäminen ja kalastaminen, roskaaminen, nuotion tekeminen, tuliaseiden käyttäminen sun muuta.

Meidän elämäämme helpotti se, että tivoli pysyi kaupungissa maanantaihin asti koulujen talvilomien takia. Meidän ei siis tarvinnut enää viimeisenä yönä pistää koko roskaa kasaan! Show oli tihkusateesta johtuen hiljainen ja vietin sen lähinnä ampuen Coreyn kojussa. Päivän päätteeksi saimme vielä viimeisen kerran ajella Tumblerilla, minkä jälkeen otimme kevyesti kuppia ja istuskelimme vaunumme vieressä Sebastianin kanssa. Olin pettynyt siihen, ettei kukaan muu vaivautunut pitämään meille seuraa, mutta minkäs teet.

Roadtrip (Exmouth - Uluru - Darwin) day 1
Matkaan pääsimme lähtemään sunnuntaina 10.7 ja melkeinpä aikataulun mukaisesti vähäisistä yöunista huolimatta. Ajoimme päivässä koko matkan Exmouthista melkein Geraldtoniin asti. Carnarvonin tienoilla alkoi sataa kunnolla ja teiden viereiset pellot lainehtivat vettä, joka oli paikoittain tulvinut tiellekin. Laitoimme teltat pystyyn levähdyspaikalle juuri ennen Geraldtonia. Laitontahan se on, mutta ei meille jäänyt paljon vaihtoehtoja, kun myöhäisen ajankohdan takia kaikkien caravanparkien respat olivat jo kiinni. Lisäksi pojat tahtovat säästää vähän rahaa ja yöpyä tienpäällä aina, kun se vain on mahdollista. Teltassa yöpymistä ei tosin ainakaan helpottanut kunnon öinen vesisade. Minun ja Vilin teltta pitää jossakin määrin vettä, mutta poikien halvempi versio vuosi pahasti. Onneksi olimme lainanneet heille pumpattavan ilmapatjamme, muuten he olisivat omien sanojensa mukaan joutuneet nukkumaan keskellä telttansa pohjalle muodostunutta järveä. Heräilimme välillä huutelemaan teltasta toiseen ja tarkistamaan, miten pojat pärjäsivät. Nämäkään epämukavuudet eivät vaikuttaneet heidän hyvään tuuleensa, mikä oli hyvä merkki ja piti minut toiveikkaana tämän roadtripin suhteen.

Roadtrip day 2
Ajoimme heti aamusta Geraldtonin keskustaan täydentämään ruokavarastojamme. Vili soitteli muutamia varmistuspuheluja eri numeroihin Great Central Roadin kunnosta. Tien sanottiin olevan auki kaikelle liikenteelle ja kaikki vaikutti olevan hyvin, mitä nyt hieman vettä tiellä. Viimeisestä numerosta tiputettiinkin sitten kunnon pommi ja kerrottiin, että jossain Great Central Roadin varrella tie kulkee kanjonin pohjalla ja vettä on tiellä noin metrin verran, ollut helmikuusta asti. KIITOS NÄISTÄ TIE-ON-AUKI-JA-HYVIN-PÄÄSEE-AJAMAAN-FALCONILLAKIN -KUUMISTA LINJOISTA! Vili yritti vielä kartoittaa meidän mahdollisuuksiamme päästä ko. vesiesteen yli, ainoa vaihtoehto olisi ilmeisesti ollut työntäminen. Emme olleet valmiit ottamaan aivan tuollaisia riskejä, joten aloimme hahmotella uutta suunnitelmaa. Alice Springsiin pääsee toki kiertämälläkin, tosin täällä kiertotiet eivät ole siitä lyhyimmästä päästä. Valitsimme eteläkautta koukkaamisen ja ajoimme ensin lähes Perthiin asti, josta lähdimme kohti Coolgardie’a ja Norsemania ja lopulta Eyre Highwayta pitkin kohti Adelaidea Nullarbor-tasangon läpi. Matkan pituuteen tuli lisäkilometrejä sellaiset 2000. Eikä se tuohon loppunut, ei lähellekään. Koko toisenkin päivän satoi ja lämpötila tipahti reilusti alle 10 asteen, joten pojat eivät ymmärrettävistä syistä olleet kovin innoissaan telttamajoituksesta. He olivat nukkuneet pitkin päivää autossa ja lupasivat ajaa yötä myöten minun ja Vilin nukkuessa vuorostamme takapenkillä. Kahden aikoihin yöllä, keskellä Australian pisintä suoraa tieosuutta (146,6 km, btw), Purkki alkoi pitää huolestuttavaa ääntä. Pojat epäilivät heti renkaan puhkeamista, mutta emme olleet aivan niin onnekkaita. Renkaista ei siinä pimeydessä löytynyt mitään vikaa, joten jouduimme viettämään yömme pysähdyspaikalla autossa. Tai ainakin yritimme, sillä puoli viideltä olin täysin kypsä kiemurtelemaan takapenkillä etsien parempaa asentoa. Lisäksi penkille oli vuotanut vettä ja vaatteeni olivat märät ja kylmät. Vili oli ihana, laittoi teltan pystyyn ja vaati minua pukeutumaan omaan huppariinsa.

Roadtrip day 3
Heräsin yksin tienvarrelta keskeltä Nullarborin tasankoa teltasta, jonka päällyskankaan tuuli oli heittänyt pois teltan päältä. Ei kovin lupaava alku päivälle. Autosta ulos möyrineet Chris ja Tom briiffasivat minua ja kertoivat oikean eturenkaan laakereiden hajonneen. Joku ohi ajanut mies oli onneksi pysähtynyt ja määrittänyt vian meitä varten, muuten olisimme olleet vielä pahemmassa pulassa. Vili oli lähtenyt liftaamaan roadtrainin kyydissä 560 kilometrin edestakaista matkaa Norsemaniin ostamaan varaosia, olisi takaisin hyvällä tuurilla seitsemässä tunnissa. Pojat tekivät minkä pystyivät sinä aikana ja ainakin se hyvä puoli tässä kaikessa oli, että ihmiset täällä pysähtyvät auttamaan. Vanhemmanpuoleinen (Euroopassakin reppureissannut ja nyt Australiaa kiertävä) perthiläinen pariskunta lainasi vasaraa ja talttaa rikkinäisen osan irrottamiseksi. Toinen pari Mike ja Linda löysivät tavaroistaan melkein-mutta-ei-ihan-sopivan uuden osan. Tässä vaiheessa huomasimme meiltä puuttuvan myös laakereiden korjaamiseen tarvittavaa rasvaa, jota Mike lupasi lähettää meille seuraavalta huoltoasemalta. Rasvan ja Miken lyhyet kirjalliset ohjeet meille toimitti Kenworthiä ajanut rekkakuski, joka selitti Chrisille uuden osan asennuksen kädestä pitäen. Vili palasi valtavan oversize-roadtrainin kyydissä viiden aikoihin, ja roadtrainia ajaneen kiivin avustuksella ja työkaluilla saimme viimein laakerit vaihdettua. Mikäli ongelma olisi ollut vakavampi emmekä olisi saaneet sitä korjattua paikan päällä, olisimme joutuneet hylkäämään Purkin sinne erämaahan, koska sen hinauttaminen pois olisi maksanut enemmän kuin auton arvon verran. Oli jo pimeää ja sen verran myöhä, että päätimme viettää vielä toisenkin yön siinä levähdyspaikalla, minä ja Vili teltassa ja pojat autossa. Sitä ennen kiivi laittoi meille nuotion pystyyn, kertoili jännittäviä tarinoita palavista roadtraineistä ja myönsi katselevansa elokuvia ajaessaan.

Roadtrip day 4
Heräsimme aamulla roadtrainin käynnistyessä vieressä ja söimme aamiaista kokoontuneena nuotion lämpimien tuhkien ympärille. Matka jatkui vihdoin 30 tunnin jumissa olemisen jälkeen. Koko päivä kuluikin melkein ajaessa, sillä meillä oli rutkasti kiinni otettavaa. Otimme hieman varovaisemmin tällä kertaa ja pysähdyimme vähän väliä tarkistamaan renkaiden lämpötilat. Kolme pölykapselia jäi päivän aikana matkan varrella, pojat eivät ilmeisesti olleet kunnolla laittaneet niitä takaisin paikoilleen. Nauroimme Purkin yrityksille levittäytyä pala palalta Eyre Highwayn varrelle. Iltapäivästä pääsimme siirtymään Länsi-Australiasta Etelä-Australian puolelle ja hieman rajan jälkeen pysähdyimme merenrannan näköalapaikalle katselemaan maisemia. Nättejä kallionjyrkänteitä, mutta ei oikeastaan mitään sellaista, jota en olisi jo aiemmin nähnyt. Päätimme taas kerran ajaa pitkälle yöhön, koska olimme kaikki oppineet kammoksumaan pitkiä öitä kylmässä teltassa tai autossa. Chris ajoi Port Augustan liepeille ja pysähdyimme vasta aamuyöstä. Minä sain itselleni koko auton takapenkin, kun Vili halusi nukkua teltassa. Minun osaltani tämä oli ensimmäinen kunnolla nukuttu yö, mutta Vili-raukka oli jäätynyt teltassa.

Roadtrip day 5
Ajoimme heti aamusta Port Augustan keskustaan etsimään visitor centeriä ja kyselemään mekaanikkojen puhelinnumeroita. Purkki piti saada huollettua kaikkien tulevien potentiaalisten ongelmien välttämiseksi. Onneksi saimme ajan heti aamuksi, mutta siinä ne positiiviset uutiset olivatkin. Kaikkiin pieniin ja isompiinkin remppoihin menee melkein koko päivä ja hinnaksi tulee lähes 500 dollaria. Meidän oli tarkoitus ehtiä tänään Coober Pedyyn (joka on tunnettu useiden elokuvien maailmanloppu-kohtauksien kuvauspaikkana) asti ja nukkua kerrankin hostellissa. Suihku olisi myös kova sana, kun viimeisestä kerrasta on nyt se neljä päivää… Täytyy nyt katsoa, mihin tästä enää keritään.

Kaiken kaikkiaan roadtrip olisi tähän asti voinut mennä paljon huonomminkin. Ainakin olemme edelleen liikkeellä ja matkaseura on osoittautunut juuri oikeanlaiseksi. Noilta pojilta ei ihan helposti lopu huumorintaju kesken!

Pauliina

Työt ovat toistaiseksi ohi eikä hetkeäkään liian aikaisin. Keskiviikkona teimme viimeisen kolmituntisen työpäivämme poimimalla avokadoja kaatosateessa. Minulle on joskus väitetty, että kylmyys on mielentila. Entäs sitten vesisade ja litisevän märät kengät? Torstaina heräsimme sopivasti muiden lähtiessä töihin. Mikään ei voita sitä tunnetta, kun saa jäädä sänkyyn makaamaan ja katsella muiden nousevan minibussiin ja lähtevän pellolle. Otimme aamun rauhallisesti, poikkesimme vielä farmilla hakemassa lomakkeet toisen vuoden viisumia varten (minulla on täynnä nyt 68 ja Vilillä 23 päivää) ja jätimme Albanyn taaksemme.

Perthin keskusta oli jo sen verran nähty, että halusimme tällä kertaa majoittua Fremantlessa, johon olimme ihastuneet aikaisemman pikavisiittimme aikana. Onhan tämä hieman turistirysämäinen, mutta vetoaa se minuun silti. Tarkoitus oli varata hostelli ajomatkan aikana, mutta Lonely Planetin listaamissa hostelleissa ei taas vaihteeksi ollut tilaa, emmekä olleet ottaneet ylös mitään muita numeroita. Milloin ihmeessä me opimme varaamaan majoituksen ETUKÄTEEN? Meni aika myöhäiseksi yöpaikan etsiminen, sillä pääsimme Fremantleen vasta seitsemän aikoihin illalla. Onneksi yhdestä täyteen varatusta hostellista meidät osattiin ohjata Australia Backpackersiin, jossa meidät luvattiin majoittaa kahden hengen huoneeseen yhdeksi yöksi. Loppujen lopuksi meillä on käynyt niinkin hyvä tuuri, että sama huone on ollut peruutusten takia vapaana vielä kaksi seuraavaakin yötä. 60 dollaria yöltä, mutta toisaalta YHAssa maksaisimme lähes saman hinnan valtavassa dormissa nukkumisesta. Australia Backpackers on kauempana keskustasta kuin muut Fremantlen hostellit, mutta eivätpä nämä etäisyydet täällä päätä huimaa. Plussaa ilmaisesta parkkipaikasta!

Eilen päättyi meidän pitkä odotuksemme ja pääsimme katsomaan Good Charlottea. Menimme Claremontiin kätevästi Perthin ja Fremantlen väliä kulkevalla lähijunalla. Junassa minun mielialaani laski nuori aasialaisnainen, joka kuvasi ylimielisesti hihitellen vastakkaiselle penkille sammunutta poikaa. Miksi ihmisten täytyy olla tuollaisia? Itse keikkakaan ei oikein saanut minua vakuutettua. Pojat esiintyivät kuin olisivat soittaneet rankempaakin rockia, kaikki se välispiikkien kirkuminen mikrofoniin ja toisaalta armoton lässytys teemalla Perth-on-niin-ihana-ja-naiset-kauniita-ja-haluan-jäädä-tänne-ja-täyttää-jonkun-teistä-aussiaksentilla-puhuvilla-vauvoilla. Ei se oikeasti huono keikka ollut, minun odotukseni vaan olivat hyvin korkealla. Innostuinhan minäkin monista biiseistä ja Vili oli varmasti oikeassa väittäessään minun vaativan liikaa. Good Charlotte kieltämättä sai yleisön hyvin mukaan, mutta onko se nyt ihmekään, jos fanien ikähaarukka oli keskimäärin se 13-17 vuotta. Takaisin hostellille päästyämme illan kruunasi käytävällä hortoillut “Heeeeeey, [I can’t even see straight but] I like your hair!” -mies.

Tämän päivän kulutimme shoppailemalla Fremantlen keskustassa. Vilillä on syntymäpäivä ensi lauantaina, joten ostin hänelle etukäteislahjaksi Quiksilverin uimahousut siltä varalta, että olemme viikon kuluttua jossakin outbackissä. Itseäni ilahdutin hyödyntämällä Dymock’sin klassikkokirjatarjouksen, joka kartutti matkalukemistoani kolmella teoksella: Ken Keseyn One Flew Over the Cuckoo’s Nestillä, Anthony Burgessin A Clockwork Orangella ja Jack Kerouacin On the Roadilla.

Muutaman päivän pysähdyksen jälkeen jatkamme huomenna matkaamme kohti pohjoista. Olemme enemmänkin ideoineet kuin varsinaisesti suunnitelleet matkareittiä ja pysähtymispaikkoja, mutta niinhän sen pitääkin mennä. Douglas Adamsia lainatakseni “I may not have gone where I intended to go, but I think I have ended up where I needed to be.”

Pauliina

Muutama viikko tuntuu kuluneen järkyttävän nopeasti ja pian meidän aikamme Albanyssa on ohi. Blogihiljaisuuteen minulla ei ole tarjota muuta selitystä kuin 20:n päivän työputki, sillä kaikista ennakko-odotuksistani huolimatta tässä Jarrahvalen mökissä on kuin onkin ilmainen netti!

Kolme viikkoa on siis vierähtänyt lähinnä töissä ja nukkuen. Herätys puoli kuuden aikoihin, seitsemästä viiteen töitä, suihku, kokkaamista, syömistä, Two and a half men ja kahdeksalta nukkumaan. Seuraavana päivänä sama roska uudestaan. Vaihtelua ovat tuoneet muutamat puissa vietetyt avokado-päivät sekä yksi päivä allergiaoireiden siivittämää rikkaruohojen kitkemistä mansikkapelloilta. Olen yllättänyt itseni venymällä näinkin pitkälle, sillä en koskaan olisi uskonut kykeneväni tekemään tällaista työtä kolmea viikkoa putkeen ilman yhtäkään vapaapäivää. Selkä on tietysti koko ajan kipeämpi ja kipeämpi ja nyt sattuu jo polviin ja nilkkoihinkin, mutta jokaisena aamuna olen saanut raahattua itseni töihin. Tai oikeammin Vili on saanut raahattua minut töihin, sillä olen alkanut osoittaa äärimmäisiä aamu-unisuusoireita. Työkaverimme ovat vaihtuneet moneen kertaan ja harva on tullut jäädäkseen pitemmäksi aikaa. Jopa jatkuvasti vitsaileva supervisorimme Luke alkoi kitua uhkaavasti lähestyvän syntymäpäivänsä aiheuttaman ikäkriisin kourissa ja päätti lähteä Goalle pakoon elämänsä tarkoituksettomuutta. Alkuperäisestä työporukastamme on muutaman vakiotyöntekijän lisäksi jäljellä enää kaksi japanilaistyttöä sekä ranskalaispariskunnat, joista yksi tosin ehti käydä kokemassa esperancelaisella lihatehtaalla työskentelynkin. Kuulimme niin karmeita tarinoita eläinten kohtelusta siellä, etten todellakaan ihmettele heidän paluutaan mansikanpoiminnan pariin.

Asumisolomme eivät ole aivan niin pahat, kuin olin pelännyt. Estetiikan kaipuuseeni auttavat mökin takaa avautuva upea maisema yli tyypillisen australialaisen maaseudun, lähipelloilla märehtivät lehmälaumat sekä taivaanrannassa häämöttävät sumuiset vuoret. Kenguruitakin näkee päivittäin, vaikka ne eivät mökin lähelle uskaltaudukaan. Kmartista ostettu halppisteltta palveli meitä hyvin tämän viikkoisiin sateisiin asti, mutta ensimmäisen sateisen yön jälkeen päätimme pelata varman päälle ja siirsimme patjamme auton takaosaan. Ahtaudesta huolimatta se vaikuttaisi tähän tilanteeseen telttaa paremmalta ratkaisulta, sillä siellä on lämpimämpi nukkua eikä meidän tarvitse herätä rankkasateen aiheuttamaan ääneen tai kasvoille putoileviin vesipisaroihin. Keittiön ja olohuoneen yhdistelmänä toimii aaltopellistä rakennettu slummihenkinen vaja, josta löytyy jääkaappien, pakastimen, hellan, uunin, TV:n ja muiden tarpeellisten kodinkoneiden lisäksi hillitön määrä muurahaisia sekä satunnaisia v-a-l-t-a-v-i-a hämähäkkejä. En jaksa olla kovin huolissani hämähäkeistä kuultuani, etteivät ne aikaisempien uskomusteni vastaisesti olekaan tappavan myrkyllisiä. Enemmän minua häiritsevät suuret, lentävät ja pörisevää ääntä pitävät pommikonetorakat, jotka tekevät itsemurhaiskuja heittäytyen alas taivaista.

Rahaa on jäänyt vuokran jälkeen käteen 550-650 dollaria per viikko. Minun hämmästyksekseni pystyn siis säästämään täällä enemmän rahaa kuin Bundabergissa tuntipalkalla työskennellessäni, sillä nyt en joudu maksamaan hostellissa asumisesta ja työmatkakuljetuksista 200 dollaria viikossa. Tästä huolimatta aiomme jatkaa Willow Creekissä työskentelyä vain ensi keskiviikkoon asti ja lähteä torstaina Perthiin Good Charlotten keikkaa varten. Sen jälkeen aloitamme roadtripin kohti pohjoista ja lämpimämpiä ilmoja. Albanyyn alkaa hiipiä talvi, ilma on hyisen kylmä eivätkä mansikat enää kypsy samaa tahtia kuin aikaisempina viikkoina. Päätimme poimineemme riittävästi tältä erää senkin takia, että Vili on alkanut puhua unissaan lähes joka yö. Öiset keskustelumme menevät suurin piirtein tätä rataa:

“Tuolta ylhäältäkö niitä muka pitäisi poimia?”

“Mitä sä nyt tahdot poimia?”

“No mansikoita!”

“Jos vaan nukutaan ensin ja katsellaan sitä poimimista sitten huomenna?”

“Joo…”

Auto-ongelmammekin saimme lopulta ratkaistuksi. Purkki meni onneksi heittämällä läpi katsastuksesta, mikä ei tietystikään vielä tarkoittanut, että asiat autoliiton toimistossa olisivat sujuneet yhtä sulavasti. Auton ostokuitissa oli minun nimeni, mutta minulla ei ollut esittää tarvittavaa todistusaineistoa siitä, että asuisin Länsi-Australiassa. Jollakin kierolla logiikalla tämän todisteiden puutteen pystyi kiertämään sillä tavalla, että “myin” Purkin Vilille ja se rekisteröitiin hänen nimiinsä. Nyt hei jotain järkeä tähän byrokratiaan! Joka tapauksessa Purkki on nyt virallisesti Vilin omistuksessa, ostimme siihen puolen vuoden regon ja saimme uudet Länsi-Australian kilvet. Vanhat kilvet viedäänkin sitten kotiin matkamuistona ja ripustetaan seinälle. Yhteensä tähän lystiin paloi rahaa sellaiset viitisensataa dollaria, että kiitos tästä.

Pauliina

Otetaanpa viimeiset puolitoista viikkoa kronologisessa järjestyksessä.

Vilin vanhemmat olivat Albanyssa viime viikolla tiistaista perjantaihin ja saimme asua heidän kanssaan samassa motellissa Motor Innissä. Oma huone, josta löytyi parisänky, oma jääkaappi, vessa ja suihku! Hostelleissa asuminen kieltämättä ahdistaa välillä. Dormeissa pitää koko ajan ottaa muut huoneen asukkaat huomioon, kaikki nukkuvat eri aikoihin, omia privaatteja hetkiä on vain harvoin ja jonkun on aina oltava äänessä. Iltaisin nakertaa, kun ei voi maata rauhassa sängyllään lukemassa kirjaa ennen nukahtamista. Yhteisissä tiloissa vessat ja suihkut ovat aina varattuja, keittiössä on päättymätön ryysis ja jääkaappi on aivan tukossa kaikkien ruokatarvikkeista. Teki todella hyvää asua muutama yö motellissa.

Ehdimme muutamassa päivässä tehdä kaiken, mikä Albanyssa ja lähialueilla on tekemisen arvoista. Keskiviikkona kävimme katsastamassa The Gapin ja Natural Bridgen, jotka ovat veden synnyttämiä kalliomuodostelmia yhdessä lähialueen lukuisista kansallispuistoista. Vilin perhe ei tosin tyytynyt vain katsomaan, vaan jokaisen kallion päällä, ympärillä ja allakin piti päästä kävelemään. Rannat ja muutamat näköalapaikatkin tulivat nähdyiksi.

Torstaina ajelimme Denmarkiin The Giant Valley’hin, jossa me Vilin kanssa olimme jo käyneetkin Lounais-Australian roadtripillämme. Tree top walk oli tosin uutta, kun emme viimeksi halunneet maksaa siitä 11 dollaria. Takaisintulomatkalla kiersimme huolella Denmarkin viinitiloja, joista yhdessä lounastimme ja lopuissa vain maistelimme viinejä. Denmark on hyvinkin otollinen paikka viininmaistelulle, koska suurin osa viinitiloista sijaitsee yhden ja saman maisemareitin varrella. Yritimme maistelun lomassa kysellä poimimistöistä, mutta kuivuuden takia satoa ei ollut tullut tänä vuonna juuri nimeksikään ja valtaosa poimimisesta tehdään muutenkin koneilla. Illat motellilla menivät jutellen ja korttia pelaten. Liittouduin Vilin äidin kanssa ja täytyy sanoa, että miesten suureksi harmiksi olimme erittäin voitokkaita.

Perjantaiaamuna Vilin vanhemmat lähtivät jatkamaan matkaansa Perthiin, Melbourneen ja Great Ocean Roadille, kun taas minä ja Vili palasimme jälleen kerran Brendanin huomaan Albany Backpackersiin. Meidän yllätykseksemme työt sitten lopultakin tulivat meidän luoksemme Brendanin välityksellä ja pääsimme aloittamaan mansikanpoiminnan Willow Creek Strawberries -nimisellä farmilla heti lauantaina. Siitä syystä elämä on viimeisen viikon ajan tuntunut menevän meiltä jotenkin ohi. Joka aamu minibussi tulee noutamaan meitä hostellilta klo. 6.15, mitä seuraa 20 kilometrin ajomatka farmille. Työkavereina meillä on neljä japanilaistyttöä, yksi englantilaispoika, seitsemän englantilaistyttöä sekä kolme ranskalaispariskuntaa. Poimimme mansikoita seitsemästä puoli kahteentoista, pidämme puolen tunnin lounastauon ja iltapäivällä pakkaamme aamulla keräämämme mansikat. Pisimmillään päivät voivat venyä viiteenkin asti. Tästä poikkeuksena lauantaisin tehdään vain puoli päivää ja sunnuntait ovat vapaita. Mansikkapuskien ylle kumartuminen tuntuu pahalta selässä ja jaloissa, mutta enää en koe samanlaisia epätoivon hetkiä kuin Bundabergissä poimiessa. Olen oppinut ottamaan suurimman osan rasituksesta jaloille, mikä on sekin tietysti kivuliasta, mutta ei pahimmillaankaan johda yhtä pahoihin terveysongelmiin kuin selän rikkoutuminen. Työ on urakkapalkkaista eli poimimisesta saamme sadon määrästä riippuen n. 3 dollaria per 3 kg:n laatikko, pakkaamisesta 1,2 dollaria per laatikko. Hyvinä päivinä olen saanut kerättyä yli 20 laatikkoa, mutta huonoina päivinä jään reippaasti sen alle.

Rahatilannetta helpottaa se, että Willow Creek tuottaa myös avokadoja. Ensimmäisenä työpäivänämme supervisorimme Luke tuli kertomaan, että meistä kahdesta ainakin Vili pääsisi poimimaan avokadoja tuntipalkalla keskiviikkoisin ja sunnuntaisin. Minä hieman protestoin ja Luke täsmensi, että päätöksen tekevät isommat pomot ja valinta saattaa olla jokseenkin sukupuolirasistista. Hieman hän pehmensi tätä kommenttia toteamalla, että näytän kyllä tarpeeksi vahvalta poimimaan avokadoja. Minun suureksi helpotuksekseni pääsimme kuitenkin molemmat kiipeilemään avokadopuihin keskiviikkona. Työtä tehdään pareittain ja se on paljon rennompaa kuin mansikkapellolla raataminen tai ylipäätään mikään aiemmin tekemäni poimimishomma. Vili on aivan liekeissä saadessaan palkkaa puihin kipuamisesta, minkä takia minun osakseni on enimmäkseen jäänyt alaoksilta ja varren avulla poimiminen. Minun ja Vilin lisäksi avokadoja pääsivät poimimaan yksi ranskalaispoika sekä englantilainen, joka oli ehtinyt tehdä sitä kerran aiemminkin. Olin jokseenkin hämmästynyt (ja salaisesti ylpeä) tajutessani olevani ainoa tyttö, joka oli tuohon työhön kelpuutettu. Ohimennen kuulemastani jupinasta päätellen olen myös herättänyt pahennusta muiden poimijoiden keskuudessa, koska kukapa ei haluaisi tehdä helpompaa työtä paremmalla palkalla. Ainoa varjopuoli tässä on se, että näillä näkymin meillä on töitä seitsemänä päivänä viikossa hamaan tulevaisuuteen asti.

Mansikkapeltojen reunalla on poimijoiden majoittamiseen tarkoitettu vanha, ränsistynyt mökki, johon melkein kaikki työkaverimme ovatkin jo ehtineet muuttaa. Me olemme päättäneet seurata esimerkkiä, sillä siellä majoittuminen maksaa vain 10 dollaria yöltä. Hyvinkin halpa hinta verrattuna hostellin 26 dollarin öihin. Ongelmaksi muodostui kuitenkin se, ettei mökissä enää ole ainoatakaan makuuhuonetta vapaana. Tämä ei meitä lannista, vaan aiomme olla urheita ja tarttua Luken ehdotukseen pystyttää teltta mökin viereen. 8 dollaria yöltä per pää ja saamme käyttää mökin keittiötä, suihkua ja vessaa. Huomisesta lähtien asumme siis teltassa mansikkapellon laidalla. Hieman hermostuttaa tuo telttamajoitus, joka osuu täysin minun mukavuusalueeni ulkopuolelle. Toisaalta kokemuksiahan minä tänne lähdin keräämään ja onko sillä nyt muutenkaan niin väliä, missä satun fyysisesti sijaitsemaan työpäivien jälkeen. Eihän minulla edes ole aikaa eikä energiaakaan tehdä silloin mitään erityistä. Erityisesti minua huojentaa se, ettei minun tarvitse joka ainoa ilta katsella ihmisten humaltumista ja kuunnella baariinlähtövalmisteluja yrittäessäni saada unen päästä kiinni.

Minuun voi siis olla vaikeaa saada yhteyttä seuraavaan kolmeen viikkoon. Farmin liepeillä meidän puhelimissamme ei ole kenttää ja nettiinkään en pääse. Suunnitelmamme on lähteä Albanysta ainakin muutamiksi päiviksi Perthiin huhtikuun puolivälissä Good Charlotten keikan takia, mutta sitä ennen tiedossa taitaa olla melkoinen blogi-hiljaisuus.

Lopuksi haluan vielä antaa vihjeen kaikille, jotka harkitsevat auton ostamista Australiassa: ÄLÄ osta eri osavaltiossa rekisteröityä autoa. Meidän Purkiksi nimeämämme Ford Falconimme on New South Walesin kilvissä, mistä aiheutui lieviä ongelmia. NSW:n käytännön mukaan auton siirtämisen minun nimiini olisi pitänyt olla järkyttävän helppoa ja onnistua internetissä. No eipä onnistunut. En pystynyt rekisteröitymään tarvittavalle nettisivustolle, koska minulla ei ole NSW:n ajokorttia. Rekisteröityminen tosin onnistuu muillakin ajokorteilla, jolloin on vain kipaistava autoliiton toimistolle näyttämään henkilöllisyystodistustaan. Autoliiton toimistolle kipaisemisen ehkäisee tehokkaasti se tosiasia, että satun olemaan toisella puolella mannerta. Sellaista jännittävää byrokratiaa täällä harrastetaan. Että nyt Purkki vain mekaanikolle tarkastettavaksi ja Western Australian rekisteriin…

Pauliina

Hostellin ilmoitustaululle oli ilmestynyt ilmoitus kolmen päivän urakkapalkatusta vadelmanpoimimishommasta Franklandissä, joka on 100 kilometriä Albanysta luoteeseen. Ei siihen auttanut muuta kuin tarttua. Vielä tänä iltana sullomme rinkkamme auton perään ja hurautamme farmille, jotta voimme aloittaa poimimisen aikaisin huomisaamuna. Majoitumme patjoilla lattialla ja käytössämme on keittiö, vessa, suihku ja tv. Palkka on 7 dollaria vadelmakilolta ja poimia saa niin pitkään, kuin valoa riittää. Minua hermostuttavat tällaiset nopeaa toimintaa vaativat suunnitelmien muutokset, jotka eivät anna minulle vaihtoehtoja tai aikaa harkita asian kaikkia puolia. Entä, jos meille ei maksetakaan luvattua palkkaa? Jos majoitus ei millään tavalla vastaa minun vaatimustasoani ja joudumme nukkumaan autossa? Jos en jaksakaan tehdä tarpeeksi pitkää päivää tienatakseni yhtään rahaa? Millään näistä huolista ei ollut lähtöpäätöksemme kannalta todellista merkitystä, sillä minulla ei todellakaan ole nyt varaa jossitella. Se hieman lohduttaa, että saamme hyödyntää maksetut mutta käyttämättä jääneet yöt Albany Backpackersissä palatessamme takaisin kaupunkiin keskiviikkona.

Eilen lähdimme viihteelle Albanyn ainoaan yökerhoon Studio 146:een, joka on kolmesti äänestetty koko Australian huonoimmaksi klubiksi. Olihan se tittelinsä ansainnut. Maksoimme 10 dollaria päästäksemme sisään ja saimme heti ovella valkoisesta muovista tehdyt monissa väreissä vilkkuvat silmälasit, joita ihmiset minun yllätyksekseni jopa käyttivät. Musiikki oli karmeaa ja kohtuullisetkin kappaleet oli pilattu ahdistavalla bassojumputuksella. Juomat olivat hirvittävän hintaisia, vessojen ovissa ei ollut lukkoja ja tanssilattian reunaan oli taktisesti sijoitettu nojailutanko, jossa miehet tsekkailivat tanssivia naisia ällöttävät ilmeet kasvoillaan. Kaiken tämän lisäksi koko paikka oli aivan tupaten täynnä. Koko kuvio meni niin yli, etten kyennyt lopettamaan nauramista. Emme me siellä kauaa viihtyneet, mutta voinpa sanoa käyneeni.

Pauliina

Lämpötila Perthissä on muutamassa päivässä tipahtanut sen verran, ettei iltaisin ja öisin meinaa tarjeta kesävaatteissa. Eihän se alle kahdenkymmenen ole tietenkään mennyt, mutta ero on selkeästi huomattavissa tuon 40 asteen helleaallon jälkeen.

Perjantaina vaihdoimme hostellia The Old Swan Barracksista Mirjan ja Anskun suosittelemaan Globe Backpackersiin, mikä oli ihan hyvä valinta. Globen tunnelma on huomattavasti parempi, vaikka sielläkin elelee turhan monilukuinen torakkayhdyskunta. Yllätykseksemme törmäsimme tyttöihinkin, joiden luulimme lähteneen Sydneyyn jo keskiviikkona, mutta jotka olivat joutuneet siirtämään lähtöään sunnuntaihin lentojen ollessa täynnä. Viikonloppu menikin sitten hieman juhliessa, koska se oli sekä Mirjan ja Anskun että minun ja Vilin viimeinen Perthissä. Northbridgen baareja on siis kierrelty jonkin verran, vaikka suurimmaksi osaksi ne eivät olekaan oikein minun makuuni. Perjantai- ja lauantai-iltaisin sisäänpääsy on luvattoman hankalaa: varsinkin miehillä on oltava oikeanlaiset vaatteet (farkut ja siistit kengät, joissa ei ole kengännauhoja) ja senkin lisäksi matka saattaa joskus pysähtyä portsarin mielivaltaisesti asettamaan naamarajaan. Kasarirockista ja tanssimisesta pitäville voisin suositella Mustangia ja The Elephantia, joissa esiintyy useina iltoina ihan kohtuullisia livebändejä. Mustangin viaksi on tosin laskettava hurja lämpötila ja henkilökunnan nuiva asenne. The Elephant oli paljon rennomman oloinen baari.

Lauantaina ehdimme Vilin kanssa myös poiketa Kings Parkissa piknikillä. Menimme paikalle valoisaan aikaan ja jäimme odottelemaan pimeää. Maisemat Perthin keskustaan olivat päiväsaikaankin upeat, mutta paranivat vielä huomattavasti illan pimetessä ja kaikkien pilvenpiirtäjien valojen syttyessä.

Sunnuntain Future Music Festival oli aikamoinen kokemus. Ensimmäiseksi täytyy kehua järjestäjiä siitä, että kuljetus festarialueelle Joondalupiin oli hoidettu loistavasti. Festariliput oikeuttivat käyttämään julkisia kulkuvälineitä ilmaiseksi ja junia kulki iltapäivällä keskustasta 15 minuutin välein. Festarialue ei ollut kovin iso, lavoja oli kuusi ja ihmisiä aivan tuhottomasti. En ole tainnut koskaan nähdä niin suurta väkijoukkoa änkeytyneenä niin pienelle alueelle. Fiilistelimme useitakin elektroniseen vivahtavia bändejä istuen nurmikolla ja nautien muutamia siidereitä ja oluita. (Yhdet meille jopa tarjottiin siitä hyvästä, että emme kiilailleet jonossa.) Esiintyjistä minua kiinnostivat erityisesti MGMT ja Pendulum, joista ensimmäinen oli aivan karmea pettymys. Pojat kävivät vähän anteeksipyytelevän oloisina soittelemassa ja jopa eturivissä aitaan nojaileva ihmiset näytti lievästi tylsistyneiltä. Kids tietysti riehaannutti kaikki, mutta muuten esitys ei todellakaan vakuuttanut. Pendulum onneksi keräsi pisteet kotiin ja pelasti illan täysin, harvemmin tulee nähtyä noin mahtavaa live-esiintymistä! Olimme aivan liekeissä koko keikan ajan, vaikka Vili ei edes suuremmin Pendulumista pidä. Illan pääesiintyjänä oli The Chemical Brothers, jota kuuntelimme hetken aikaa h-y-v-i-n kaukana lavasta. Valtava nurmikkoalue lavan edessä oli järkyttävän täynnä ihmisiä, enkä olisi uskaltanut lähteä yrittämään siihen massaan tunkeutumista. Lähdimme hieman ennen festareiden loppua, jolloin junia keskustaan kulki 5 minuutin välein.

Viime viikolla minun ja Vilin mieliin pinttynyt idea auton ostamisesta osoittautui melko hankalaksi toteuttaa. Tarkoitus oli ensin kartoittaa hieman tarjontaa täällä Perthissä ja ostaa auto mieluummin joko ennen Albanyyn lähtöä tai sitten vasta palatessamme takaisin Perthiin Good Charlotten keikkaa varten. Asia muuttui hyvinkin kiireelliseksi eilen, kun tajusimme kaikkien tämänpäiväisten bussien Albanyyn olevan täynnä. Tänään sinne on kuitenkin päästävä, sillä meillä on hostelli varattuna. Vili on onneksi jo viikon verran selaillut hostellien ilmoitustaulujen ja internetin autonmyynti-ilmoituksia, joten meillä on aika tarkka käsitys toiveistamme auton suhteen ja muutamia lupaavalta vaikuttavia autojakin katsottuna. Joitakin autoja nähtyämme ja koeajettuamme jouduimme kyllä toteamaan, että iso osa täällä myytävinä olevista kulkupeleistä ei todellakaan ole “in a good condition”. Olen huvittanut itseäni kehittämällä jokaiselle kokeilemallemme autolle äänikoodin niiden pitämien vinkumisten, nitinöiden ja rahinoiden mukaan. Hintaansa nähden paras vaihtoehtomme on 3500 dollaria maksava todella hyvässä kunnossa oleva 97-vuoden Ford Falcon station wagon. Vähän ajettu, huoltohistoria kunnossa, automaattivaihteisto, ilmastointi, cd-soitin, mp3-liitäntä ja kaikki retkeilyyn liittyvät herkut. Valitettavasti kyseisen auton kanssa alkoi ilmetä ongelmia juuri ennen koeajoa, kun sen akku hajosi. Omistajapariskunta vaihtoi akun uuteen, mutta Vili halusi tarkistuttaa myös nykimistä aiheuttavan vaihdelaatikon. Pientä 400 dollarin huoltoahan se vaati. Meidän karmamme on nyt koetuksella ja tähän aamuun asti olemme jännittäneet, saako pariskunta myytyä autoaan kenellekään tuossa kunnossa vai käyvätkö he korjauttamassa sen, jolloin sen ostaminen tulisi taas kysymykseen. Täpärillehän tämä auton osto näyttäisi menevän, kun meillä on tarkalleen viisi tuntia aikaa ennen Albanyyn lähtöä emmekä ole kuulleet tuon Falconin omistajista mitään eilisillan jälkeen…

Toisaalta kaikki virtaa, joten meillä ei pitäisi olla mitään hätää.

Pauliina

Heräsin aamulla ilman Viliä, joka oli lähtenyt töihin jo kuuden jälkeen. Hän sai Gumtree-nettisivuston kautta yhden päivän lapiointi-homman 15 dollarin tuntipalkalla ja viettää tämän päivän jossakin päin Perthiä kuokkimassa jonkun pariskunnan puutarhaa.

Joka-aamuisten kahvikupillisteni jälkeen minuun iski koko voimallaan maailman kammottavin lamaannuttava koti-ikävä. Jos minun elämälläni olisi soundtrack, alla oleva kappale soisi tämän päivän taustalla.

Another turning point;
a fork stuck in the road.
Time grabs you by the wrist;
directs you where to go.
So make the best of this test
and don’t ask why.
It’s not a question
but a lesson learned in time.

It’s something unpredictable
but in the end it’s right.
I hope you had the time of your life.

So take the photographs
and still frames in your mind.
Hang it on a shelf
in good health and good time.
Tattoos of memories
and dead skin on trial.
For what it’s worth,
it was worth all the while.

It’s something unpredictable
but in the end it’s right.
I hope you had the time of your life.

Green Day - Good Riddance (Time of your life)

Meillä on Vilin kanssa Suunnitelmia. Tämän viikon tavoitteena olisi ostaa auto. Idea tuli aika tyhjästä ja on niitä ajatuksia, joita ei vain voi jättää toteuttamatta. Ensi viikon tiistaina palaamme Albanyyn, jonka hostellista meille luvattiin järjestää töitä muutaman päivän sisällä saapumisestamme. Soitimme Margaret Riveriinkin, mutta sieltä on kuulemma tällä hetkellä vaikea löytää farmihommia. Albanyssa pitäisi olla kiireistä, joskin tarjolla saattaa olla lähinnä mansikanpoimintaa. Onko sen nyt sitten loppujen lopuksi niin väliä, mitä siellä pellolla poimii…

Haluaisin avautua hieman The Old Swan Backpackersistä, jotta kaikki varmasti osaisivat välttää sen. Myönnettäköön, että sen sijainti on loistava, se on suhteellisen halpa ja näyttää ulospäin hyvältä, mutta siihen ne positiiviset puolet jäävätkin. Se on niin valtava, ettei siellä kykene tutustumaan ihmisiin. Meidän kauimmaisessa siivessä sijaitsevasta dormistamme on tuskaisen pitkä kävelymatka ulos tai keittiöön. Keittiöistä varastetaan ruokaa, vessoja ja suihkuja on liian vähän, käytävillä lentelee torakoita, huoneissa on ilmastoinnin puutteen takia järkyttävän kuuma ja öisin hyttyset syövät minut yhdeksi kutiavaksi puremaksi. Alakerran baarin takia hostelliin ei saa tuoda omia alkoholijuomia. The Old Swan Barracks on näkyvästi esillä kaikissa Perthin info-lehtisissä ja muissa, mutta se on ehdottomasti huonoin hostelli, jossa olen Australiassa yöpynyt.

Perjantaina hostellin vaihto ja sunnuntaina Future Music Festival! Ehkä tämäkään viikko ei vielä ole menetetty tapaus.

Pauliina

Töiden etsiminen on uuvuttavaa ja turhauttavaa. Olen lähettänyt kymmenittäin hakemuksia, minulle kelpaisi mikä tahansa siivoamisesta lastenhoitoon tai kahvilatyöskentelyyn. Palkaksi tästä useita tunteja kestäneestä ilmoitusten läpi kahlaamisesta ja niihin vastaamisesta olen saanut sähköpostiini yhden automaattivastauksen. Taistelu jatkuu.

Huomenna alkaa neljän päivän roadtrip Albanyyn ja Margaret Riverille. Hyvä kai saada vähän etäisyyttä, vaikka tämä reissu keskeyttääkin työnhaun useiksi päiviksi ja aiheuttaa sen, ettemme Vilin kanssa ole kaikkina aikoina tavoitettavissa. Auton vuokraaminenkaan ei sujunut mitenkään kivuttomasti, koska halusimme sen alle viideksi päiväksi eikä kukaan meistä neljästä ole yli 25-vuotias. Onnistui se kai sitten lopulta, vaikka minulla ei olekaan tarkkoja tietoja kaikista yksityiskohdista. Reissukin suunnitellaan tarkemmin sitten lennossa.

Roadtripin jälkeen muutamme asumaan The Old Swan Barracksiin, jossa saattaa olla tarjolla siivoushommia majoitusta vastaan. Olisin suhteellisen tyytyväinen jo siihenkin, ainakin ostaisin itselleni hieman lisäaikaa oikeiden töiden etsimiseen. Hostellin vaihtaminen tekee hyvää, sillä en itsekään ole tarkemmin ajateltuna kovin ihastunut Easy Perthiin. Nyt olemme sentään parantaneet tapojamme ja ottaneet kontaktia ihmisiin. Eilen istuimme iltaa hostellin yhteisissä tiloissa ja juttelimme tunteja intialaissyntyisen miehen kanssa. Hän oli niitä röyhkeitä ihmisiä, jotka ovat heti jonkun tavattuaan varmoja tietävänsä tästä aivan kaiken eivätkä epäröi laukoa mielipiteitään ja arvioitaan ääneen. Lisäksi hänen liioiteltu ja epäuskottava elämäntarinansa vaihtui joka kertomiskerralla ja hän vaikutti ostavan itselleen ystäviä tarjoamalla ei-koskaan-toteutuvia palveluksia. Muutaman oluen jälkeen minä olin hänen mielestään niin upea, etten edes tajunnut omaa upeuttani. Kiinnostiko loppupeleis, no juu ei. Sen sijaan erään hongkongilaisen pojan kanssa saimme aikaan oikein miellyttävän keskustelun, jossa käsiteltiin mm. valuuttakursseja. (Edellisen lauseen voisi helposti tulkita sarkasmiksi, josta tässä nimenomaisessa tapauksessa ei kuitenkaan ole kysymys.)

Kirjoitin kämmeneeni “don’t panic” isoilla, ystävällisillä kirjaimilla. Ehkä se auttaa.

Pauliina